Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä isän ja huusi hänelle kiihkeästi:
"Ah, isä — mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään tietoja?"
"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."
"Niin — ja minkälaisia uutisia tuli — hyviäkö vai huonoja?"
"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."
Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin ennätti parahiksi paikalle.
"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville sen sisällöstä."
"Rakas lankoni. — Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia, joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi, kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin…"
"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"
Elizabeth jatkoi lukemistaan: