"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet; "mutta mihinkäpä siitä pääsee."
Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä, isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"
"Suostuako niihin — tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää niin vähän."
"Ja heidän on pakko mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on sellainen mies!"
"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää — kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle takaisin?"
"Rahoja — enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä — ajatteles, vain sata puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen haudassa."
"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka, ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta! Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."
"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan. Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin sukulaisuutemme alkuasteella."
"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"