Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä pahemmaksi.
L LUKU.
Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman sattumista, että hän olisi pystynyt — sen sijaan, että oli säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten — säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.
Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä. Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.
Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.
Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja; vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.
Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.
Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. Yhteen taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."
Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen. Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.
Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen, luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla — nyt, kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.