Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan molemminpuoliseksi eduksi — hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä suurimmaksi siunaukseksi.
Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää — näin hän yllätti itsensä usein ajattelemasta — että hänen kosintansa, joka monias kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty, nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen — ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli, ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.
Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua Longbourniin.
Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.
"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen", valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"
Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut välttää näkemästä uutta lankomiestään.
LI LUKU.
Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja vaunut lähetettiin heitä vastaan ——n majataloon, josta heidän piti joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi, kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.
Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret hätääntyneiltä ja tuskaisilta.
Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille onnea ja tervetuloa.