Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän katon alla.
Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella ei ole rajoja. Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden merkkiäkään.
Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa mieluimmin olisivat vaienneet.
"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään, kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."
Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin, että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä; ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."
Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille palvelustytöille.
"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"
"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"
"Hui hai, äiti — mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan tytöille hyvät tanssittajat."
"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!"