"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen kevään tuloa."
"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth; "mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."
Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.
Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen — niin kevyt ja niin pinnallinen — kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa ketään muuta miestä koko maailmassa.
Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta puheenpitoa Elizabethille:
"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut sinulle mitään häistäni. Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"
"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin vähän kuin mahdollista koko asiasta."
"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.
"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone — enon liiketoveri — ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla naittajani."
"Kuka — herra Darcyko!" huudahti Elizabeth ihmeissään.