Darcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella, kuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän välitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut lainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä vastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata sen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää voinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen jalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti uskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen kautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista, sanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten joutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä koskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää Lydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman onnen palauttamisesta —, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth katuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään tuota jaloa miestä kohtaan — jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla hän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi nöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä — ylpeä siitä, että tämä oli lähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut paremman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä Darcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja mahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä. Jopa häntä miellytti — joskin harmittikin — havaita, kuinka itsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja Darcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.
Hän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan jonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa jollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.
"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly", sanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.
"Niinhän tosin teit", vastasi Elizabeth hymyillen; "mutta eihän siitä seuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut."
"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita. Mehän olimme ennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät."
"Totta kyllä. Ovatko toisetkin tulossa ulos?"
"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin. Mutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi — tehän olitte äskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?"
Elizabeth nyökkäsi myöntävästi.
"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se kävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä matkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan taloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon minusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?"
"Kyllä, sen hän teki."