"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt maan päällä!" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. "Voi sentään, Lizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle yksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä sinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion miehen sinulle?"
"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin en kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun saisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman hyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei — anna minun hoitaa omat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden herra Collinsin."
Longbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei voitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista siitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään valtuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.
Bennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä vasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian karkaamisesta, oli katseltu yli olkain.
LVI LUKU.
Eräänä aamuna, viikon päivät Janen kihlauksen jälkeen, kun Bingley istui perheen kera ruokasalissa, lennätti maantieltä kuuluva vaunujen kolina heidät kaikki akkunaan. Ulos tähystäessään he näkivät nelivaljakon vetämien upeiden vaunujen lähenevän ruohokentän yli. Aamu oli vielä liian varhainen, jotta vieraita olisi voinut odottaa, mutta kenenkään naapurinkaan omiksi he eivät vaunuja tunteneet. Kun tulijat kuitenkin nähtävästi aikoivat Bennetin luo, antoi Bingley morsiamelleen merkin, ja molemmat pujahtivat puutarhaan vierailua pakoon. Kolme jäljelle jäänyttä koetti ylläpitää näköjään huoletonta keskustelua, kunnes heidän huojennuksekseen ovi viimein avautui ja vieras astui sisään. Se oli Lady Catherine De Bourgh.
Sisällä olijat olivat tietysti aikoneet hämmästyä; mutta heidän hämmästyksensä kävikin yli kaiken odotuksen. Rva Bennet ja Kitty eivät tosin tunteneet tulijaa, mutta Elizabethkin, joka hyvin tunsi hänet, säpsähti ja tunsi ihoansa karmivan.
Vieras astui huoneeseen tavallista mahdikkaamman ja tylymmän näköisenä, vastasi Elizabethin kohteliaaseen niiaukseen vain kuivalla päännyökkäyksellä ja kävi istumaan sanomatta sanaakaan. Elizabeth oli kuiskannut tulijan nimen äitinsä korvaan, mutta sen enempää esittelyä ei tapahtunut.
Rva Bennet, joka oli sekä ällistynyt että mielissään niin ylhäisen vieraan saapumisesta, niiaili niiailemistaan; mutta vieras istui jäykkänä ja tuppisuuna hyvän aikaa, ennenkuin viimein virkkoi Elizabethille yhteenpuristettujen huultensa välistä:
"Toivon, että voitte hyvin, neiti Bennet. Tämä rouva on kaiketi äitinne?"