Tästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras Longbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään päivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka tahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata päivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.
Elizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan kahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli saapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään toiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta oli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa Bingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle Janesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua sisarensa luota.
"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi", sanoi hän eräänä iltana, "kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan, että minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa mahdolliseksi."
"Sitä minä epäilinkin", vastasi hänen sisarensa. "Mutta kuinka hän sen selitti?"
"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan suosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi ihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista huomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään — kuten lujasti uskon — että heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he oppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat jälleen hyviksi; vaikka yhtä hyviksi kuin ennen ne eivät voi enää koskaan tulla."
"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi", huudahti Elizabeth. "Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet! Minua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn teeskennellyn suosion lumota silmäsi."
"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän — Bingley (punastuen) lähti täältä viime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että ainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä palaamasta tänne takaisin?"
"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus hänen vaatimattomuudestaan."
Tämä tietysti aiheutti uuden ylistyslaulun Janen puolelta.
Elizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle ystävänsä osuutta tähän "pieneen erehdykseen"; sillä vaikka Janella olikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut puolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan salaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.