"Etkö ole suuresti huvitettu tästä?"
"Olen kyllä. Ole kiltti ja lue edelleen."
'Mainittuani hänen jalosukuisuudelleen eilen illalla tämän avioliiton todennäköisyydestä, ilmaisi hän oitis hänelle ominaisella suorapuheisuudella mielipiteensä sen johdosta. Hänen puheestaan sain selvästi sen käsityksen, että moniaat serkkuni perhettä ja sukulaisia koskevat asianhaarat estävät häntä milloinkaan antamasta suostumustaan tällaiseen — hänen sanojansa käyttääkseni — häpeälliseen naimisliittoon. Minä pidin velvollisuutenani antaa tästä mitä joutuisinta tietoa armaalle serkulleni, jotta hän ja hänen ylhäinen ihailijansa voivat huomata edessään olevan vaaran eivätkä käy liian hätäisesti solmimaan liittoa, joka ei tule koskaan saamaan korkeasti asianomaista siunausta.'
"Tämän oivallisen tiedonantonsa kukkuroiksi herra Collins lisää:"
'Olen vilpittömästi iloinen, että Lydia serkun surullinen juttu on saatu niin hyvin vaiennetuksi, ja minua pahoittaa vain, että heidän yhdyselämänsä ennen vihkimystä ennätti tulla niin yleisesti tunnetuksi. Minä en saa laiminlyödä hengellisen asemani pyhiä velvoituksia ja olla lausumatta syvää ihmetystäni kuullessani, että te otitte tuon nuoren parin vastaan kattonne alle kohta kun he olivat tulleet vihityiksi. Sehän oli suorastaan paheen kiihoittamista; ja jos minä olisin ollut Longbournin kirkkoherra, niin olisin mitä pontevimmin pannut vastaan. Luonnollisesti olisi teidän kristittynä täytynyt antaa heille anteeksi, mutta ei koskaan päästää heitä silmienne eteen eikä sallia kuultenne mainittavan heidän nimeään.'
"Ja tällainen on sen hengenmiehen käsitys kristillisestä anteeksiantavaisuudesta! — Kirjeen lopussa kerrotaan vain hänen kalliin Charlottensa arkaluontoisesta terveydentilasta ja hänen autuaasta odotuksestaan, että veres öljypuunoksa pian putkahtaa ilmoille. Mutta sinähän, Lizzy, et näytä paljonkaan iloitsevan kuulemastasi. Et kai toivoakseni rupea vanhainpiikain tapaan turhia kainostelemaan ja kohottamaan niskatukkaasi joutavien juorujen takia? Sillä mitäpäs varten me muuten eläisimmekään, jollei antaaksemme puheenaihetta hyville lähimmäisillemme ja saadaksemme vuorostamme nauraa heidän höperyydelleen?"
"Oh, minä olen hyvinkin huvitettu!" huudahti Elizabeth hyvin hämmentyneenä. "Mutta tuo kaikki on niin eriskummallista!"
"Niin, sepä se tekeekin asian niin huvittavaksi. Jos he olisivat iskeneet silmänsä mihinkä muuhun mieheen hyvänsä, niin se ei merkitsisi mitään; mutta Darcyn täydellinen välinpitämättömyys naisista yleensä ja sinusta erittäin sekä sinun tunnettu vastenmielisyytesi häntä kohtaan tekevät jutun niin ihastuttavan hassunkuriseksi! Vaikka minä yleensä inhoonkin kirjeitä, niin en luopuisi herra Collinsin verrattomista sydämenpurkauksista hinnalla millään. Ei — aina kun luen hänen paimenkirjeitään, en saata olla asettamatta häntä yksinpä Wickhaminkin yläpuolelle, vaikka tämä onkin julkeutensa ja tekopyhyytensä takia minulle kallis. Ja kuulehan, Lizzy, mitä se Lady Catherine sanoikaan sinulle tämän huhun johdosta? Tuliko hän kieltämään sinulta siunauksensa?"
Tähän kysymykseen hänen tyttärensä vastasi ainoastaan nauruun purskahtamalla; ja kun isä oli kysynyt sitä häneltä vain pilanpäiten ja vähintäkään epäilemättä asianlaitaa, ei hänen tarvinnut pelätä kysymyksen toistamista. Elizabeth ei tiennyt koskaan olleensa niin onnettomasti hämillään kuin tämän keskustelun aikana. Hänen oli pakko nauraa, kun hän kaikkein mieluimmin olisi itkenyt. Hänen isänsä vakaumus hra Darcyn täydellisestä välinpitämättömyydestä oli loukannut häntä mitä syvimmin; ja hän ei osannut kyllikseen ihmetellä sellaista sokeutta isänsä puolelta — tahi ehkäpä hän pelkäsi, että hän itse oli luulotellut liikoja, sen sijaan että hänen isänsä oli nähnyt liian vähän.