Sen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen, kuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan Longbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat saapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra Darcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten odottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken Janen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen suostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa kirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane päästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin vaitonaisina — Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella; Elizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties askartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.
He suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä tapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen sisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:
"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta keventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä loukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä harvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien kuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille kiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin voisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta."
"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani", vastasi Darcy hämmästyneenä ja liikutettuna, "että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka mahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En voinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän luottamista."
"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä minut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin minä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki yksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä koko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät vapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia tukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne."
"Jos te tahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta puolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo huojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Mutta perheenne ei tarvitse kiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon vähäisen palveluksen yksistään teitä ajatellen."
Elizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen äänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:
"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos teidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa, niin minä pyydän teitä heti sanomaan sen. Minun tunteeni ja toivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa minut iäksi tästä asiasta."
Vaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta, pakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti, toisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja kiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja onnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän suuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja lämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa kykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta, olisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas onnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei voinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä oli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.
He kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät. Olihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja vaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan oikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet todellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja kertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin pöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän esittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin saisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut tahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan päinvastainen.