"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia parempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis kuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan niin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa hänelle etusija toisten rinnalla."
"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista", vastasi perheenisä; "he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta Lizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan."
"Bennet, kuinka sinä saatatkaan herjata omia lapsiasi tuolla tavalla? Sinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun hermoparkojani."
"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa kunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan niihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä."
"Ah, sinä et tiedä, kuinka minä niistä kärsin."
"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä nähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on neljäntuhannen punnan tulot vuodessa."
"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä, kun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä."
"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn jok'ikisen luona."
Hra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä, ivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta vuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan luotaamaan sen pohjaa. Hänen omasta luonteestaan oli paljon helpompi päästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen, jokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun ei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen elämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä sisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.