"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin, että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."
Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa. Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja hän se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.
XVIII LUKU.
Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan, ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:
"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä olevaa herrasmiestä."
Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei — kaikki vähäkin Darcylle osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea puolueellisuus harmitti häntä.
Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota, alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen. Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta huojennusta.
Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla, että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa; mutta tällöin — oi kauhua — ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen, ja Charlotte koetti lohdutella häntä.
"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."
"Siitä taivas varjelkoon! Sepä vasta pahin onnettomuus olisikin! Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle sellaista kurjuutta."