XIX LUKU.
Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana, sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:
"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"
Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen, ehätti äiti väliin:
"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy tulee hyvin onnelliseksi — tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa." Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun Elizabeth parahti:
"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden itse pois."
"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti: "Lizzy, minä vaadin, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on sinulle puhuttavana."
Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:
"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne, päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta ilman tuota pientä vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni. Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa, lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään aviosäätyyn — ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen valitsemaan itselleni vaimoa."
Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi: