Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua. Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta vakavaksi päättäväisyydeksi.
Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas, joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh — ei kauaksi! Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan, että Mary — sangen vähän suostuttelun jälkeen — varustautui noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro kaikelle — tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla työllä hankittua taitoaan — ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn — tämän kasvoilla oli edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme. Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan. Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:
"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.
Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."
Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa — yllyttäisi Maryn joko jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät toisetkin puhelemaan laulusta — hra Collins kaikkein äänekkäimmin.
"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui halki koko salin.
Monet tuijottivat häneen ällistyneinä — monet hymyilivät; mutta enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.
Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan, mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään Hunsfordissa.
Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä toisista.
Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin päiviksi.
Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan onneen.