"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."
Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä vastannut mitään.
"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos Jumalan, että ainakin se tuska on minulta säästetty! Vähän ajan kuluttua … minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi…"
Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."
"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon kuin sinä ansaitset."
Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta rakkautta.
"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. Sinun mielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. Minä pidän ainoastaan_ sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt — toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"
"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta. Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."
"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."
"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä mainitsit kahdesta tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua ajattelemalla hänestä mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän merkitystä kuin se ansaitseekaan."