Oli uudestaan ruvennut satamaan. Tumma pilvi levisi synkän jättiläislinnun tavoin yli illan taivaan. Laajoista siivistään se harvakseen pudotteli lyijynraskaita pisaroita. Maassa ei käynyt tuulta, puut seisoivat tuuheina ja liikkumattomina; putoavat pisarat vain rapisivat niiden lehvistöissä. Mutta kuitenkin pilvilintu jatkoi matkaansa halki taivaan, ja sen jälessä nousi uusi näköpiirin takaa. Pimeni nopeasti, sadekuurot tihenivät.
Onni harhaili päämäärättä sinne tänne. Oikotiellä ei näkynyt ristinsielua eikä sielläkään, missä maantie päättyi talojen väliin. Aseman suunnalla junat vihelsivät ja puskurit kolisivat kuten tavallista, ja eräillä portailla koira istui kuono taivasta kohti ulvomassa.
Oli hyvä, ettei tarvinnut tavata ketään. Ja suloista oli, kun suuret, kylmät vesipisarat putoilivat tukkaan.
Hän oli jo hyvän matkaa Oikotieltä, mutta yhä vain hän ajatteli samaa ajatusta: — Jos yksi asia oli valhetta, oli kai valhetta kaikki tyynni…
Valhetta, valhetta, kohisi sadekuuroissa. Valhetta — ainakin minulle.
Sepä se! Ainakin minulle, Onni Kalvalle. Mutta ehkä ei muille. Ei Kalle Mäkiselle, ei äidille, ehkä ei kenellekään tutulle koko tienoolla. Ei edes Rörströmin pojille, noille häijyläisille…
Hän oli yksin ajatuksin.
Yksin, yksin, kohisivat kuumina. Vesi valui hänen kasvoilleen. Mutta oliko se vain sadetta, poltti niin ihmeellisesti?
Hän pyyhkäisi kämmenellä silmiään. Itkikö hän? Ei, vain akkaväki itki.
Mutta hän, Onni Kalpa, huusi.
Helpotti huutaa kohiseviin sadekuuroihin. Hän asettui keskelle maantietä, heristi nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi sateiseen hämärään: