Hän taputti housuntaskuaan, jossa patruunat kalisivat.
— Joutukaa nyt! Tänään on näytettävä, mihin tässä kelvataan. Muodostamme juuri F-komppaniaa, mutta Lauri on sanonut, ettei ketään huolita mukaan joka kaatuu ensimmäisestä laukauksesta.
He kulkivat edelleen ketojen yli metsänreunaa kohti. Aamu oli huurteinen ja kirkas. Pelloilla olivat multakokkareet kovia kuin kivet, ja ohutta jäätä rapisi niiden välissä siellä täällä. Kiivettiin aidan yli, joka oli liukas ja ikäänkuin pakkasen hopeoima. Ja metsän laidassa kimmelsivät koivujen lehdettömät oksat.
— Mihin me oikeastaan menemme? kysyi Onni.
Kalle osoitti ylempänä mäellä olevaa rakennusta.
— Paukuttelemme tuohon Lindströmin riiheen Ja jos joku tulee häiritsemään, niin minä vain otan esille punaisen nauhani, eikä silloin itse pirukaan uskalla käydä kimppuumme. Ei ole enää kuten ennen maalimassa, jolloin piti paeta poliisia. Nyt, pojat, on toiset ajat.
He pujottelivat puiden välitse ja pysähtyivät riihen aukeamalle. Maata peittivät keltaiset oljenkorret, sitä tiheämmältä kuta lähemmäksi he tulivat riihen ovea. Sen raosta tunkeutui ulos kupo puituja tähkiä.
Onni kiskoi irti yhden korren ja alkoi pureskella sitä. Hänen oli paha olla. Hän ei laisinkaan ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Eikä se johtunut ainoastaan nälästä, vaan myöskin Kallen kivääristä.
Nousi sitten kysymys, kuinka ampuminen järjestettäisiin. Syntyi neuvottelu, jonka kestäessä Kalle veti esiin pullon ja pani sen kiertämään.
— Hei pojat, ryyppy kuuluu virantekoon! Voidetta pitää olla suussa niinkuin on pyssyssäkin, silloin se sujuu. Jahka olemme ampuneet porvarit, niin juomme joka päivä että säkenöi. Tätä tavaraa kuuluu kyllä olevan heidän kellareissaan…