Hän otti kelpo kulauksen, irvisti ja maiskutteli. Rörströmin veljekset tekivät samoin, ja punainen hehku nousi heti heidän kaikkien poskillensa. Kun pullo tuli Onnin kohdalle, ähkäisi hän vielä pahemmin kuin toiset, mutta pisti kielensä tulpaksi suulle, kun nosti pohjan ilmaan. Hänellä oli ikäviä kokemuksia ja salainen lupaus takanaan.
— Minusta me ammumme kilpaa, ehdotti nuorempi Rörströmin pojista.
— Tueleeraamiseksi sitä sanotaan, oikaisi hänen vanhempi veljensä.
— Emme me voi ampua toisiamme, selitti Kalle holhoojan ylemmyydellä. Kaikki menee silloin helvettiin, eikä pidä tuhlata väkeä tarpeettomasti. Kyllä meitä vielä tarvitaan. Mutta onhan meillä lakkimme, niihin voimme ampua.
Ehdotus sai yleistä kannatusta, jota vahvistettiin uusilla ryypyillä.
Sitten mentiin seinän vierustalle, työnnettiin neljä keppiä hirrenrakoon ja ripustettiin lakit riviin. Senjälkeen palattiin aidalle vähän matkan päähän.
Kalle otti housuntaskusta patruunamakasiinin ja latasi. Sitten hän taas hörppäsi pullostaan ja sytytti paperossin.
— Nyt aloitamme, huusi hän. Piruako te minun pyssyäni töllistelette?
Kyllä se pamahtaa, jahka liipaisen.
— Mutta miten me ammumme? kysyi Onni.
— Äärimmäinen lakki oikealla on minun, ja minä tietysti olen punakaartilainen, se on selvää kuin paloviina. Mutta kahden meistä on ruvettava lahtariksi, jotta saamme sodan.