— Minä en rupea, huusi vanhempi Rörström. Minä olen yhtä punainen kuin
Kallekin. Veljeni saa ruveta valkokaartilaiseksi.
— Minä rupean ryssäksi, huusi tämä.
— Mutta silloinhan me olemme samalla puolella.
— Vaikka, mutta lahtariksi minä en rupea.
— Rauhoittukaa, jyrisi Kalle. Joka ei tahdo, hänen ei tarvitse. Mutta minä kysyn nyt, eikö teistä kukaan tahdo tätä kertaa ampua lahtarien puolesta? Leikkiähän tämä vain on, jumaliste!
— Minä ammun, sanoi Onni.
Hän huomasi heti sanoneensa jotain vaarallista. Kallen verestävät silmät tulivat aivan pyöreiksi ja valkeiksi kuin korskuvan hevosen, ja Rörströmin veljekset tirskuivat ilkeästi. Mutta kukaan ei sanonut mitään, kunnes Kalle asetti heidät kaikki neljä riviin aidan viereen.
— Nyt me kukin ammumme viisi laukausta, ja minä, joka taidan tempun, lataan teille. Kukaan ei hievahdakaan, ennenkuin kaikki on valmista. Pelin pitää olla rehellistä. Valkokaartilaisella on kolme lakkia valittavanaan, ja me muut taas ajamme lyijyä tuohon lahtarirääppänään, niin että se tulee reikäiseksi kuin mummon seula.
Onnin silmissä välähti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi ainoastaan:
— Sepähän sitten nähdään.