Onni kääntyi taas jostain nurkasta. Tuulenpuuska painoi hänet seinää vastaan ja tuprutti lunta kauluksen väliin. Häntä värisytti. Muu ei auttanut, täytyi mennä sisään jonnekin.
Hän kulki katuviertä ja koetteli kädenripoja. Vihdoinkin kulmausten keskivälillä yksi antoi myötä. Hän oli porraskäytävässä.
Hän painoi valoa ja nousi suoraa päätä neljänteen kerrokseen. Kuta ylemmäs sen parempi, sitä mahdollisempaa saada olla rauhassa, sen hän ymmärsi. Oli vielä viideskin kerros, mutta sitten tuli vastaan vinnin raskas, rautainen ovi. Täällä oli hyvä, ei tänne ketään tulisi. Hän istuutui kivilattialle, selkä ovea vasten. Valo sammui samassa, itsetoimivan sähkölaitteen naksaus kajahti avarissa portaissa. Sitten oli aivan hiljaista ja pimeää. Rautalevyt vain kumisivat hänen selkänsä takana, kun hän nojasi niihin hartioitaan.
Niin se joulu kului…
Hän kaivoi housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja alkoi ampua pistoolilla, kuten poikain kesken sanottiin. Jotainhan hänen oli tehtävä. Hän asetti tikunpään kerrallaan laatikon kylkeä vastaan ja tyven etusormensa alle sekä laukaisi toisella kädellä. Tikku tikun jälkeen lensi räiskyvänä kaarena ilmaan, putosi kiviseen permantoon, leimahdutti sieltä pari pientä sinistä liekkiä ja sammui. Jos se vielä hehkui, sylkäisi hän maalia punaiseen pilkkuun pimeässä. Ei ollut helppo osua.
Mutta tulitikkulaatikko tyhjeni pian. —
Portaista alkoi kuulua ääntä, ja kuta tarkemmin hän kuunteli, sitä selvemmin se kuului. Jostakin kerroksesta levisi hirveä melu. Se kasvoi oikein ukkoseksi; puheenhälinää, naurua ja särkyvien lasien kilinää. Rähisevä seura juopuneita herroja, jotka kaikki huusivat yht'aikaa. Onni muisti yllyttäjän sanat herrasväen elämästä hienoissa asunnoissa, punssista ja täyteen sullotuista säiliöistä… Ehkä hän oli oikeassa?
Nyt avattiin eteisen ovi rämisten ja ryskien, koko humaltunut seurue vyöryi alas portaita. Uiko-ovi läjähti kiinni heidän jälestään, sitten oli taas hiljaista hetkinen.
Mutta nyt alkoi piano soida juuri Onnin alapuolella. Lasten ääniä yhtyi sävelmään. Se oli hidas ja hiljainen laulu, kuului aivan virreltä.
Hän laskeutui joitakuita askelia alemmaksi, kumartui kaiteen yli laulua kohti ja kuunteli. Vain lasten ääniä; ne kuuluivat niin iloisilta, mutta kuitenkin niin liikuttavan vakavilta. Ne vapisivat: