Piu, pau, kellot kajahtaa, piu, pau, kaikki kutsun saa joulujuhlaan.
Jää nyt, Jeesus, meidän luo, jouluilo meille suo, armos tuo! — — —
Hän hiipi takaisin ylös ja kyyristyi kumisevaa ovea vastaan. Niin hän istui kauan, ennenkuin huomasi itkevänsä.
Mutta kun lapset lauloivat Porilaisten marssin, oli hän jo nukahtanut.
V.
Nyt taas herra Berglund puhui pakkalaatikkojen takana. Hän alensi ääntänsä:
— Minä voin sanoa, herra Ström, ettei enää ole kysymys kuukausista eikä viikoista, tuskin päivistäkään. Millä hetkellä hyvänsä se jo voi alkaa. Ei enää auta puhua tyhjiä uhkauksia ja sanoa, ettei sellaista saa eikä voi tapahtua. Emmekö jo ole oppineet, että mitä hyvänsä voi tapahtua? Lapsikin saattaa nähdä, mihin tämä vie. Punaiset kiertävät jo kaupunkia ryövärijoukkoineen. Joka juna pohjoiseen saattaa olla viimeinen. Minä lähden tänä iltana. Pohjanmaan sotakouluun ja talonpoikaisarmeijaan. Kävin aamulla sanomassa hyvästi isännälle. Hän on jo tottunut tällaisiin matkoihin. Kyllä hän sentään on hieno mies, se täytyy myöntää. Täysi palkka koko ajalta, pitää paikan auki ja lupaa avustusta kaatuneiden perheille. Tokkopa mikään muu liike koko kaupungissa…
— Mutta talohan jää tällä tavalla aivan tyhjilleen, huusi herra Ström, varastomestari. Toinen lähtee toisensa perästä eikä täällä kohta ole ristinsielua, ainoastaan punaiset poikaviikarit. Eihän se vetele, sanon minä. Virka ennen kaikkea!
— Ei ennen isänmaata, herra Ström.
Varastomestari mutisi jotakin, mutta sitä ei enää kuultu. Askeleet etenivät sementtiosastolle päin, kumahdellen holveissa. Sitten ne taas lähenivät siellä pakkalaatikkojen takana, mutta silloin ei kukaan enää sanonut mitään. Ainoastaan varastomestari murahti joskus kuin äkäinen koira.