Onni Kalpa seisoi yhä hievahtamatta, toisessa kädessään paistinpannu ja toisessa suuri tukku lastuvilloja. Hän oli purkamassa vastatullutta lähetystä. Oli paraillaan ruoka-aika ja tyhjää rautatavaraosastossa, mutta varastomestari oli varmasti unohtanut pyytäneensä häntä käymään syömässä jonkun myöhemmän ryhmän vuorolla lauantaisin, jos sattuisi suuria lähetyksiä purettaviksi.
Nyt hän ymmärsi, minkätähden niin moni viimeaikoina oli hävinnyt liikkeestä hiljaa ja selityksittä. Pohjanmaalle, sotakouluun… Ja tänään lähtisi herra Berglund.
Hän pani paistinpannun päällimmäiseksi ja heittäytyi polvenkorkuiseen lastuvillaläjään korkean laatikkoseinän suojassa. Hänen piti ajatella. Ei enää kuukausia eikä viikkoja, tuskin päiviäkään…
Silloin, yht'äkkiä, kuului taas askelia toiselta puolelta. Ennenkuin hän aavistikaan ja ehti pystyyn pehmeästä kuopastaan, kiersivät molemmat herrat seinän takaa hänen luokseen.
Hän nousi ylös, otti lakkinsa ja kahlasi laatikolleen. Mutta vaikka hän kuinka kaivoi, niin herrat yhä seisoivat paikallaan. He tuijottivat häneen kauan sanomatta sanaakaan. Oli jotain ilkeää ilmassa.
Hän tirkisti heihin takkuisten lastuvillojen läpi, joita hän syysi läjään laatikon laidalle. Herra Berglundin kasvot punoittivat hiukan, mutta varastomestari oli tavallista kalpeampi lihavasta naamastaan, ja hänen silmänsä ällistelivät, kuin olisi hän vanhaan tapaansa aikonut sanoa: on se nyt pirua sentään…
— Oletko sinä … onko Kalpa ollut tässä kauankin;' kysyi herra
Berglund.
Silloin Onni nykäisi lakin päästään, hotaisi pahimmat lastut vaatteistaan ja meni heitä kohti.
— Herra Berglund, sanoi hän, en minä ole niitä, jotka antavat ilmi. Ja laakerimestarikin voi olla aivan rauhassa minusta.
* * * * *