Hän kulki tavallista tietään kotiin kaupungista. Alkoi jo kylmästi hämärtää, lumi näytti yhtä likaisenharmaalta kuin taivaskin. Oli niin omituisen hiljaista kaikkialla, ikäänkuin olisivat ihmiset pysyttäytyneet syrjässä ja odottaneet jotakin… Missä oli tavanmukainen "työläiskaravaani", pitkä jono mustaa väkeä, joka hitaasti lunta polkien palasi kaupungista? Hän katsoi taakseen. Ei sitä tänään näkynyt, vaikka juuri olikin sen aika. Hän oli yksin koko tiellä. Kaksi vanhaa akkaa vain kantaa retuutti jotain myttyä toisiansa haukuskellen.
Ja missä olivat vihellykset ja jyry radalta? Hän seisahtui, kuunteli, odotti.
Junat eivät kulkeneet.
Oliko herra Berglundin ennustus näin pian toteutunut? Silloin oli häneltä itseltäänkin matka jäänyt sikseen.
Oli kuin kaikki olisi odottanut jotakin. Kuin sekä hän itse että koko maailma olisivat olleet sidotut suureen säkkiin, jossa ei uskaltanut liikahtaa eikä olisi voinutkaan. Mutta säkin täytyi haljeta — vaikka itse piru ja rykmentti ryssiä … sen täytyi haljeta! Kyllä hän sen puhkaisisi, repisi riekaleiksi vaikka kynsin ja hampain! Näin ei käynyt kauempaa. Hänen täytyi sanoa sanottavansa, huutaa se säkin reiästä!
Hän lähti taas liikkeelle, pani melkein juoksuksi. Hänen päässään myllersi vanha tuska, jonka vain hän tunsi, mutta jotain uuttakin, josta hän ei vielä ollut selvillä. Hänellä oli kiire kotiin; siellä taistelu ratkaistaisiin. Siellä säkki halkeaisi.
Nyt tuli ihmisiä kauempana tiellä, kokonainen musta lauma. Ne olivat miehiä, näki hän, neljä aina rivissään. Ne marssivat tahdissa kaupunkiin päin. Jo pitkän matkan päähän näkyivät kiväärit, jotka keinuvien lakkien yli erottuivat lumista taustaa vasten. Neljä, kahdeksan, kuusitoista, kaksikymmentäneljä…
Hän väistyi tieltä ja antoi niiden kulkea ohi. Niillä oli kaikilla punainen nauha käsivarressa. Siinä menivät Piilonen ja Hellman ja Mäkisen Lauri — joukossa oli sekä tuttuja että tuntemattomia. Niiden naamat näyttivät niin omituisen julmilta ja harmailta, jokainen katsoi vain suoraan eteensä, kohti kaupunkia. Joidenkuiden hampaat kalisivat. Paleltikohan heitä? Etunenässä kulki ryssä, päässä pörröinen lampaannahkalakki; hän löi tahtia revolverilla: ras-tvaa, ras-tvaa…
Heti heidän jälkeensä tuli kaksi punakaartilaista lisää. Toinen oli Kalle Mäkinen. Välissään he kuljettivat paljaspäistä vankia; se oli ensimmäinen kirjanpitäjä asemalta.
Kalle kulki ohi aivan Onnin vierestä. Mennessään hän heilautti roikkuvaa kivääriään, niin että perä sattui Onniin. Sitten hän kääntyi taakseen ja sylkäisi. Mutta tuuli tarttui sylkyihin ja kaarsi ne pitkälti ohi maalin. Oli ruvennut tuulemaan, tuisku yltyi ja puhelinlangat kumisivat. Alkoi pimetä.