Omituinen oli se lauantai-ilta kotikulmillakin. Jok'ikinen tupa oli kuin kuohuva kattila. Niissä kiehui yli äyräitten. Miehet kiroilivat iloisesti ja akat nauroivat väliin. Ohuet ikkunaruudut rämisivät ja laskivat melun ulos asti. Ovissa paukkui, portaissa kolisivat kannat ja kiväärit. Taajana kuin rummunpärinä vyöryi rymy pihalle. Portaista pujahteli mustia olentoja, jotka hävisivät illan pimeään. Ja hajallansa siellä täällä seisoivat vahdit kiväärit jalalla ja paksut paperossit suussa, joista tuuli tuprutti punaisia kipinöitä.
Yhdistyksen talolla lattia tömisi marssivien askelten alla. Raivostunut ääni komensi. Ras-tvaa, ras-tvaa … stoi! Ja sitten kiväärit ukkosena laskettiin jalalle.
Onni Kalpa kiiruhti ohi. —
* * * * *
Avatessaan kotioven hän heti näki ryssän.
Mutta tänään hän kestäisi kaiken. Ja hän istui kärsivällisesti ja katsoi, kuinka siellä vietettiin ilojuhlaa likaisen kersantin kunniaksi.
— Nämä ovat sisaresi kihlajaisia, sanoi äiti. Ja ne vietetään suurena päivänä, tiedä se. Sillä tänään alkavat paremmat ajat tässäkin kurjassa maassa.
— Terve, terve, baremmat ajat! kirkui ryssä. Hän ojenteli suurta konjakkipulloa; hiki valui hänen punaisesta naamastaan. Iisakki-enokin nyökkäili hänelle miltei ystävällisesti, käänsi pohjan taivasta vasten ja ähkyi mielissään: äh! Mutta Anna oli pukeutunut parhaimpiin pyhävaatteisiinsa ja kiinnittänyt veripunaisen rusetin rintaansa; hän taputti kuin hullu käsiään ja lensi likaisen kersantin kaulaan. Ne suutelivat toisiansa pöydän yli niin että läiskähti. Silloin Iisakki-eno murahti jotakin ja katsoi syrjin, mutta äiti vain nauroi.
Muutaman ryypyn jälkeen ryssä hyppäsi pystyyn. Hän otti nurkasta kiväärinsä, asettui hoiperrellen keskelle lattiaa ja alkoi näyttää temppuja. Hän veti hanasta ja heittäytyi pitkälleen, hän huusi ja reuhtoi. Ja hän tähtäsi uuniin: — Valgoinen biru — mjaiskis! — hjuvasti…
Sitten kallistettiin taas jonkun ihmeellisen asian hyväksi, jota Onni ei ymmärtänyt. — Kommunism, uraa! kiljui ryssä.