Kaikkea tätä hän katseli kärsivällisesti. Ja kun äiti kääntyi häneen päin ja sanoi:
— No, Onni, eikö jo ole aika sinunkin ilmoittautua punakaartiin; sinnehän kuuluvat jo kaikki kunnialliset ihmiset, — niin vastasi hän ainoastaan:
— Ei kai sillä mikään kiire ole.
Keskiyön jälkeen ryssä nousi horjuen ylös ja jätti hyvästi. — Minä menen häntä vähän saattamaan, sanoi Anna, mikä merkitsi, että hän tulisi kotiin vasta aamulla.
Mutta ryssä ei ottanut kivääriä lähtiessään. Se jäi nurkkaan. Vieressä lattialla roikkui punainen hihanauha.
— Kuuluuko eno punakaartiin? kysyi Onni hiljaa.
Iisakki-eno vastasi:
— Enhän minä oikeastaan kuulu niihin, jotka ampuvat ihmisiä. Mutta, katsos poikaseni, asia koskee nyt kuitenkin meidän luokkaamme. Ja nyt me menemme levolle rauhassa kaikesta.
Onni loi häneen omituisen katseen, puoleksi hellän, puoleksi säälivän.
Hän ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta eno ei huomannut sitä.
Hän oli istuutunut sängynlaidalle ja veti saappaat jalastaan. Äiti oli jo mennyt kamariin.