Hän tavoitti lakillaan suurta keltaista ahdistajaa, joka äkäisesti suristen hävisi harvaan korsikkoon. Pölähti vain kuivasta maasta, kun isku siihen sattui. Surina loittoni ja katosi kuulumattomiin.
Nyt enää vain sähköllä käyvät kiviporat lauloivat yksitoikkoisen kirpeää lauluaan kauempana auringonpaisteessa. Sen laulun hän hyvin tunsi. Kiveen kiertyvän teräksen säännöllisesti ja tiheään toistuvat säräykset, tämän kovan rätinän, joka muistutti ryssien kuularuiskuja harjoituskentällä, missä suuret maalatut puu-ukot heiluivat sinne tänne. Sillä laululla oli ollut oma uljuutensa, se oli laulanut korkeasti Valdemar Kalvasta hänen voimakkaasta isästään. Kyllä hän vielä muisti sen illan, jolloin isä tuli kotiin ja kertoi, että nyt alkaisi louhinnassa uusi nuotti, kun oli saatu ensimmäinen kivipora, jota Kalpa itse tulisi hoitamaan. Seuraavana aamuna hän oli ollut katsomassa, miten isä pani kojeen käyntiin, ja sitten hän oli viikkokauden kerskaillut sekä Kallelle että muille pojille. Ja asemamiehillekin. — Niin, niin; oli sitä lapsellinen siihen aikaan, mutta nyt jo täydet neljätoista.
Pärrr…! kaikui jyrkkien kiviseinien välistä. Sitten juna ajoi ohi kaupungista syvällä kuilussa. Se tuli loitolla vihannuudessa kiemuroiden kuin sähisevä kalkkarokäärme, kunnes se jymisten ja jyskien sukelsi kiviröykkiöön, kuumuuden tanssiessa mustien asfalttikattojen yllä. Savu vain tuprusi mahtavana ja valkoisena sinisestä varjosta siellä alhaalla. Heti senjälkeen tuli puhkuva tavarajuna raskaasti päinvastaiseen suuntaan kulkien. Kohti kaupunkia. Junat sivuuttivat toisensa vuorenonkalossa, maan järistessä laajalti ympärillä.
Mutta sitten lakkasi jyrinä ja kuului taas porien ääni. Pärrr… Toinen ja kolmas yhtyivät soittoon vieläkin kimakammin: Pärrr … pärrr…
Ei, ei tämä laulu ollut samaa nyt enää. Senjälkeen kuin isän kävi niin keväällä… Isän kuoltua oli tullut siihen särinää, jota siinä ei ollut ennen. Kivi huusi kuin tuskassa teräksen kosketuksesta. Melkeinpä ryssien kuularuiskutkin nyt kuuluivat paremmalta… Ehkä eivät sentään. Ryssien!
— Ryssät!
Onni Kalpa loikoi oikona vatsallaan harvassa ruohikossa, kyynärpäät maassa ja posket raskaasti kämmenissä. Hänen pyöreän päänsä olivat synkät mietteet venyttäneet omituisen pitkäksi. Mutta tämän viimeisen ajatuksen kohdalla välähti kaksi keltaista kipinää hänen silmissään, ruskeat sormet tarttuivat takkuiseen tukkaan ja leuat jysähtivät kokoon tavalla, joka merkitsi, että hänen sydämensä oli täynnä lausumatonta sanaa: saatana.
Hän makasi pienessä notkelmassa monien vihreiden mättäiden välissä korkealla saman vuoren laella, jonka rautatie keskitse halkaisi. Kaupungin melu ja vihellykset kuuluivat kaukaisina, mutta lähempänä samalla suunnalla sijaitsi ensimmäinen ratojen haarautuma, jonne huonompilaatuisten junien oli tapana kasaantua odottamaan, kunnes vihdoin jotkut raiteet vapautuivat ahtaassa vuorisolassa ja junat yksi kerrallaan voitiin laskea kaupunkiin. Yötä päivää vinkui ja vilkkui ilmoitusmerkkejä näiden kahden aseman välillä, ratapihan ja sen etuvartion. Ja kaupungin alati kasvaessa kasvoi myöskin uusien raiteiden tarve vapautukseksi ahdingosta. Vuosi vuodelta kiljuivat kiviporat ja räjähtivät panokset vuoren sisässä, jonka aukeama murtui yhä avarammaksi.
Onni oli heittäytynyt siihen missä loikoi ensiksikin sentähden, ettei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Toiseksi hänellä ei ollut mitään halua näyttäytyä kotona tähän aikaan päivästä. Jos hän aamulla tavalliseen aikaan lähti kotoa kaupunkiin mennäkseen, ei kenenkään tarvinnut tietää, että hän illalliseen saakka makasi maha tyhjänä jollakin mäellä. Näin oli helpointa, kun pysyi hiljaa. Ei suinkaan vatsa ollut niin suuri herra, että sen tarvitsi saada rusikoida miestä. Oli vain muitta mutkitta pantava pitkäkseen ja painettava se maata vasten. Mielinmäärin se silloin sai reuhtoa ja rähistä — yliote oli kumminkin miehellä itsellään.
… Ei sen puolesta, että äiti olisi pitänyt kaupungin herroista ja tirehtööreistä, kaikkein vähimmin nyt, kun hän kävi pesemässä ja he asuivat Iisakki-enon luona. Ei iltaa ettei hän tullut kotiin kädet rikkihierottuina, vienyt toisia ikkunan ääreen ja näyttänyt heille: tällaisiksi varoo herrasväki kyllä käsiänsä kuluttamasta… Mutta muuten ei äidille ollut niinkään hyvä puhua. Jos menit ja sanoit hänelle, että nyt ne ovat vääryydellä ajaneet pois työstä, kyllä silloin tuli toinen ääni kelloon: Älä syytä vääryyttä; minä tiedän, minä, millainen sinä olet miehiäsi.