Ei, jollei hän pian saa uutta paikkaa eikä vatsa enää kestä paastoa iltaan asti, kyllä hän silloin ensiksi uskoo huolensa eno Iisakille. Hän on sentään reilu ja avulias mies. Hänhän sen kaiken niin järjesti kuin mahdollista oli. Ja sitten hän oli ainoa, jonka kanssa saattoi puhua, vaikkei hän juuri mitään vastannutkaan. Keväällä hän kuitenkin sanoi, että nyt — poika — on isäsi kuollut, ja nyt täytyy tässä minun … tuota… Ja sanassaan hän oli pysynytkin. Se vain oli ikävää, ettei hän kylliksi vihannut ryssiä. Mutta eihän hän tiennyt, eikä äitikään…
Porat vinkuivat, junat kiisivät ohi syvällä kuilussa.
Onni Kalvan pää oli painunut yhä lähemmäksi maata; nyt se lepäsi unisena ojentuneella käsivarrella. Hänen nenänsä edestä kohosi vihreä turve, joka näytti tiheältä oksattomalta metsiköltä. Tuonkohan näköisiä ne Intianmaan bamburuokoviidakot ovat? Nyt kiipesi punatäpläinen mato erääseen korteen verkkaan ja varovasti. Sen päästyä latvemmalle korsi alkoi notkua. Surkea tiikeripä siinä viidakossa olikin. Onni Kalpa haukotteli.
Ruohoturve hänen ääressään seista törötti aivan hievahtamatta tuulettomassa heinäkuun helteessä. Mutta joka kerran, kun juna jyrisi ohi alhaalla, tuulahti tänne ylös asti, ja heinänkorret painuivat maahan. Silloin näkyivät hehkuvan keltaiset kiviröykkiöt toiselta puolelta rataa. Siellä, tulikuumien graniittimöhkäleiden keskellä, liikkui ruskeaksi paahtuneita olentoja, alastomina vyötäröitä myöten. Ne kumartuivat ryskiviä poriansa hoitamaan, ja tänne saakka saattoi nähdä, miten auringonsäteet heijastuivat heidän ihostaan, kuin olisi se ollut lasia. He olivat tietysti hikisiä.
Noin isäkin oli hikoillut, mutta kyllä hän sentään näytti muhkeammalta… Isä — aina vain isä johtui mieleen!
Taas juna jymisi ohitse, taas painuivat heinänkorret. Mutta nyt tanssivat sekä louhoksen miehet että radan kiiltävät kiskot, jotka kaartuivat kauas tuolta notkosta, kaikki tanssi ja tutisi polttavan ja painostavan sumun takana, kaukana, kaukana, hyvin kaukana…
Hän ummisti silmänsä ja nukahti. Junat kiisivät ohitse, porat lauloivat.
Mutta nyt kävi hullusti, vai näkikö hän unta?… Hän kavahti pystyyn ja tarttui unenpöpperössä päähänsä. Sitten hän taas tupertui ruohikkoon kuin pyörtynyt. Uii! … miten paarmanpisto saattoi polttaa. Koko pää oli kuin tulessa.
Hän sylkäisi kämmeneensä ja voiteli turvottumaa. Se vähän helpotti. Hän asettui taas makuulle kuten äsken, haluttomana ja vihamielisenä koko maailmalle. Kaikki ihmiset ja olosuhteet häntä vainosivat.
Nyt ei kuulunut mitään poria eikä mitään juniakaan ajanut ohitse. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Odotettiin kello kolmen panoksia.