Kohta tulikin ensimmäinen pamaus ja heti senjälkeen vierivien kivilohkareiden ryske.

Mutta aina vain isä johtui mieleen ja nyt paremmin kuin milloinkaan!

Noin juuri pamahti keväälläkin, vaikka se pamaus tuli paljon ennen tavallista räjäytysaikaa, varhain aamulla. Kun ensimmäinen pora alkoi pyöriä, silloin se jo tuli. Mutta isä porasi yksikseen omalla kohdallaan niinä päivinä…

Taas vanhat ilkeät näyt kulkivat hänen päänsä läpi, jota paarmanpisto yhä kirveli. Hän näki itsensä kulkemassa rataa pitkin kaupunkiin sinä kirkkaana ja tuulisena huhtikuun aamuna. Ryhmä työmiehiä tulee häntä vastaan ja ryhmän keskessä kannetaan paareja. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin tapaturmien jälkeen, joten hän vain ohimennen aikoi kysyä, kuka se oli ja vieläkö hän eli. Mutta jo kaukaa hän näki, että punaparta Piilonen kulki etunenässä ja huitoi kädellään. — Hei, pojan paholainen, se onkin oma isäsi tällä kertaa; lähde nyt mukaan äidin luo! Ja Piilonen otti häntä armottomasti niskasta, syytäen karvaita kirouksia punaisesta parrastaan.

Mutta vaikka hän onnettomuudesta ja Piilosen lujasta otteesta aivan typertyi, hän kuitenkin ymmärsi jotain. Edellisenä iltana hän ei ollut sitä ymmärtänyt, ja nyt oli liian myöhäistä. Edellisenä iltana…

Hän vapautui Piilosesta ja alkoi kulkea miesjoukon jälestä. Vielä tänä päivänä hän saattoi tuntea saman heikkouden polvissaan, vielä hän saattoi nähdä, kuinka mustat täplät tanssivat silmissä, kun hän katsoi paareihin, jotka keinuivat miesten välissä.

Siten kulku kävi hitaasti ohi aseman, ylös suureen punaiseen tiilitaloon äidin luokse.

Portaissa ovet lensivät auki ja työläisperheet syöksyivät ulos. Kantajat taakkoineen nousivat askeleen kerrallaan ja heidän jälkeensä ihmiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen veriset paarit, jotka huojuivat käytävän käänteissä. Naapurivaimot vaikeroivat, lapset töllistivät ja pienimmät parkuivat.

Ja niin sitten isä Kalpa makasi kuolleena kotonaan. Muudan lääkäri tuli, poimi moniaita pirstoutuneen poran palasia rinnasta ja kirjoitti jotain jollekin paperille.

Ja sitten tulivat pitkät itkut, sitten hautajaiset ja vihdoin muutto
Iisakki-enon tupaan alas Oikotien varrelle.