Anna-sisko niinä päivinä enin itki. Mutta Onni tiesi mitä tiesi eikä ollutkaan siitä pitäen monta sanaa sisarensa kanssa vaihtanut.
II.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Onni Kalpa tuli kotiin uudesta toimestaan kaupungissa. Hän oli iloinen mieleltään ja kulki selkä suorana. Hänen uusi esimiehensä kohteli häntä hyvin, hänellä oli sekä parempi palkka että ruoka kuin ennen. Oli hyvä, että se kirottu rusinalaatikko sattui halkeamaan.
Tienvieruspuut tuoksuivat, sillä oli juuri satanut. Joka tuulenpuuskauksella niistä karisi välkkyvä vesikuuro kuin hyväkin ilotulitus. Myös lintujen laulu kuului niin omituisen uudelta ja kirkkaalta.
Oikotiellä Kalle seisoi viheltelemässä, nojaten toisella kyynärpäällään Iisakki-enon portinpieleen. Heti kun hän huomasi tappelutoverinsa kevään monista rytäköistä Rörströmin poikain kanssa, hän tottuneesti sytytti paperossin, pisti tulitikkulaatikon liivintaskuun ja rupesi rallattamaan jotakin marssinpätkää. Hän tuli hitaasti Onnia vastaan, merkitsevän näköisenä polviansa notkutellen. Huomasi hänen tietävän tärkeitä salaisuuksia.
— He-hei hyppyhiiri!
— Hei, Kalle.
— Tieräks' mitä? — Hän kietoutui savuun, joka virtasi hänen sieraimistaan.
— No?
Kalle ei vastannut heti. Hän vahvisti sanojensa merkitystä taidepaussilla, jonka kestäessä hän nosti avaria sakilaislahkeitaan kiertämällä kiivaasti yläruumistaan. Sitten hän katsoi arvokkaasti Onniin ja sanoi hitaasti: