— Kohta pamahtaa. Aivan toden teolla.
— Miten niin?
— Näes, venäläiset aikovat asettaa valtaistuimelle erään miehensä, jonka nimi on Lennin. Hän on meikäläisiä. Vain se on selvää, että silloin pamahtaa tässäkin maassa. Piru vie. Me väännämme niskat jok'ainoalta porvarilta, ja sitten me itse istumme piileihin. Siitä se ilo alkaa. Joitakuita jätämme henkiin, jotta voivat tyhjentää potut meiltä ja venäläisiltä. Ja kun tämä poika sitten tahtoo tulta, niin hän huutaa vain, että hei, perkeleen pankkitirehtööri, tules sytyttämään Kalle Mäkisen paperossi. Mutta joudukin, muuten ammun! — Se se maistuu, se.
Onni ei heti vastannut. Hän katsoi Kallen kenkiin, joiden haljenneet kärjet näkyivät ylen leveiden lahkeiden alta. Vihdoin hän sanoi:
— Mistä sinä kaikki tiedät?
— Lauri kertoi, veljeni, vastasi Kalle lyhyesti. Eikä hän olekaan mikään pieni herra. Parast'aikaakin on neuvottelemassa venäläisten kanssa aseista, joita meille hankitaan.
Onni sylkäisi.
— Aina vain ryssät ja ryssät… Ettekö te itse mihinkään kykene?
— Voi pirua ja hänen helvettiään! huusi Kalle, 'sus sitä suuta! Mekö emme kykene? Mutta täytyyhän olla kiväärejä, ennenkuin voi ampua! Sinä tietysti et tiedä, että herrat varustautuvat minkä kerkiävät. Laittavat lahtarikaartejaan! Sinä kai liityt heihin, hä!
Hän paiskasi paperossinsa portinpielustaan, pyörähti kantapäällään ja asteli pois hulmuavin housuin. Kun hän poikkesi Oikotieltä, pisti hän kädet taskuihin, käänsi vähän päätään ja huusi: