— Joudu kotiin nyt, lahtarinulikka, ja pussaa mammaasi takapuoleen.
Onni otti tieltä kiven. Mutta hän katui samassa, viskasi sen portin toiseen pieleen ja meni sisään.
Jo porstuaan hän kuuli vieraan äänen innokkaasti puhuvan. Pöydän ääressä istui joku tuntematon mies, joka ei ollut työläinen eikä herrakaan, vaan jotain siltä väliltä. Hän oli puettu samanlaiseen kumitakkiin kuin kotiin palanneet siirtolaiset tavallisesti, ja kaulustaan hän piti pystyssä tuvan lämpimässäkin. Mustan lippalakkinsa hän oli työntänyt pois hikiseltä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kiiltävästi harmaankalpeat. Suunnaton alaleuka jauhoi vaahtoavaa sanatulvaa. Se mäiskähti iljettävästi miehen joskus hengähtäessä. Hänen silmänsä kiersivät pistävin katsein ympäri huonetta, esineestä toiseen.
Kahvikuppi hänen suunsa alla hypähti joka kerran, kun hän laski nyrkkinsä pöytään.
— Porvarit väittävät, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Älkää uskoko heitä, ne valehtelevat, koirat! Vai onko ehkä teillä mitä te tarvitsette? (Yllyttäjä viittasi kädellään äitiin, joka seisoi hellan ääressä ja juuri kaatoi pannuun uutta erää jauhettua kahvia. Hänen kätensä vapisi kiihtymyksestä, mutta odottamattomasta vetoomuksesta häneen itseensä hän kovin hämmentyi eikä saanut vastatuksi muuta kuin: ei kai … ja senkin hyvin typerästi). Selvästi teillä ei ole mitä tarvitsette. Katsokaa vain käsiänne — ojentakaa ne, näyttäkää niitä! Täynnä rakkoja ja känsiä! Te seisotte päivät pitkät pesupunkkienne ääressä hieromassa herrain pyykkiä. Hienoja pitsipaitoja, jotka haisevat rahalta ja rasvoilta kaikenlaisten sikaisuuksien jälkeen Ranskan uusimpaan tapaan. Mutta varokaa vain repimästä rihmaakaan rimsuista — muuten saatte tuntea elävänne! Ja kun vain porvarispentu ryvettää housunsa, kohta lähetetään sonnat teille. Mutta niiden fiinit mammat ajavat hajuvettä naamaansa ja heittäytyvät sohvalle nokka romaanissa ja koiranpenikka sylissä. Entäs sitten herrojen paidat, miten siunatun leveitä ne aina ovat mahan kohdalta! Ettekö ole huomanneet? Aivan kuin tynnyrit. Punssi, nähkääs, ja kaikki muu ihra, mitä ne nahkaansa kaatavat. Ja sitten te saatte muutamia likaisia seteleitä raadannastanne, juuri sen verran, että voitte pitää hengen itsessänne ja lapsissanne. Juuri sen verran, että jaksatte pestä herroille yhä edelleen ja tehdä lapsenne samanlaisiksi orjiksi kuin itsekin olette. Niin se on laskettu — viekkaasti, nähkääs. Tätä sanotaan sitten demokratiaksi, ja demokratiaa saarnaavat kaikki herrat hyvin mielellään. Sillä he luulevat, että me tyydymme vain kauniiseen sanaan, ja itsellään niillä kyllä on keinonsa. Mutta ei se sana meitä lihoita. Yhtä suuret leipäannokset, kaikki tavarat kortille, yhdenmukainen jakelu, kaikille samasta mitasta — kyllä helvetissä! Tarvitaan rahaa, että pääsisi osalliseksi tällaisesta tasanjaosta, ja täällä me värjötämme taskut tyhjinä ja pureskelemme korttejamme. Mutta porvarien portaissa juoksee kyllä keinottelijoita vehnäjauhosäkkeineen ja voipyttyineen, ja komerot ja kahverit sullotaan täyteen lattiasta kattoon asti. Sitä nykyään sanotaan demokratiaksi. Mutta me olemme jo nähneet tarpeeksemme; ei se aate meitä auta. Ja sentähden me huudamme uutta sanaa. Kommunismia! Bolshevismia!
— Sana kun sana, mutisi Iisakki-eno. Ei ole toinen sana toistaan parempi. Asiasta kaikki riippuu.
Hän oli vetäytynyt pois pöydästä ja istui paitahihasillaan ikkunan ääressä piippuansa poltellen. Pörröisten kulmakarvojensa alta hän katsoi epäluuloisesti pauhaajaan. Hän oli harvapuheinen mies, joka työväenkokouksissa jo oli ehtinyt kyllästyä tällaisiin sanatulviin. Eivät olot puhumisesta paranneet, kävipä se sitten suomeksi, ruotsiksi tai venäjäksi.
Mutta yllyttäjä kääntyi hänen puoleensa ja jatkoi: Luuletteko niiden kahdeksan tunnin työpäivästä paranevan? Vielä mitä! Paranevat … tietysti … minkä paranevat. Pari tuntia vähemmän orjuutta. Mutta orjuudesta ette kumminkaan sillä parannuksella pääse. Eikö ole toista, kun porvarit istuvat muutamia tunteja konttoreissaan, laskevat, töhertävät jotain paperille, soittavat vähän puhelimeen ja röhöttävät vain pehmeissä tuoleissaan sikari suussa? Eikö ole toista, sanon minä, seista kahdeksan tuntia kumartuneena sorvin ääreen jossain orjain huoneessa? Ja kun te sitten illoin hikisinä ja masentunein mielin tulette kotiin kurjien ruokamurustenne kimppuun ja kolottavin selin heittäydytte kovalle vuoteellenne, silloin porvarit asettuvat mukaviin piileihin ja ajaa suhauttavat kesäiloihinsa. Siellä ne istuvat verannoillaan naisineen ja tuoksuvine tupakoineen, nauravat jotta maha hyllyy ja tuntevat elämänsä suloiseksi voidessaan pettää tyhmiä työmiehiä. Ei, ette te muuta rikkaitten rakennuksiin kahdeksine tuntinenne, ette pääse lihapadoille ettekä nojatuoleihin. Ei niistä edes selkänne suoristu, ette tule kylläisiksi ettekä saa parempia vaatteitakaan. Te jäätte sellaisiksi kuin olette, ja orjia te olette, joita laiskanviekkaat herrat ryöstelevät. Teitä ja teidän lapsianne…
— Eihän minulla mitään lapsia ole, keskeytti hänet Iisakki-eno.
— Vai ei … no niin no… Ei se sitäpaitsi mitään merkitse, onko juuri teillä… Mutta meidän lapsemme, orjien lapset, ne eivät milloinkaan jaksa nousta ja kasvaa ihmisiksi, ellemme me itse tee sitä ensin. Sillä nyt on hetki lyönyt, kerran tuhannessa vuodessa! Ja meidän velvollisuutemme on olla epäröimättä. Meidän velvollisuutemme, sanon minä! Emme saa olla raukkoja emmekä pelkureita. Työväki on herännyt, orjakansa valveutunut. Herrat vapisevat jo ja aseistavat lahtarikaartejaan. Mutta se on liian myöhäistä — kuuletteko! — liian myöhäistä. Musta kausi on lopussa ja nyt alkaa punainen! Kapitalistit ovat jo neljä vuotta sotineet ja tapelleet maailman aivan riekaleiksi. He ovat syösseet meidät nälkään ja helvettiin. Ja mekin olemme antaneet vertamme heidän hyväksensä, heidän saastaisiin asioihinsa. Meidän isättömät lapsemme huutavat leipää, ja äidit kiroavat sitä päivää, jolloin synnyttivät heidät tähän herrojen maailmaan. Mutta älkäämme surko! Parasta oli että kävi niinkuin kävi. Hyvä että mätä maailma repesi liitoksistaan. Herrat ovat näyttäneet mihin he kelpaavat. Nyt on meidän vuoromme. Työtä tekevää kansaa, tätä kurjaa repaleköyhälistöä — ennen tuskin muistettiin, että sitä edes oli olemassa. Mutta nyt juuri me nousemmekin syvyydestä, kiväärit käsissä ja punainen lippu tienviittanamme. Ja siihen lippuun on kirjoitettu: alas murhaajavalta! Ympärillämme palaa maailman kaikilla äärillä. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee? Maailmanpaloa, maailmanpaloa! Se on aamuruskoa meille ja meidän oikealle asiallemme. Kommunismin pyhälle asialle, liikkeen, joka on luova paremman maailman tästä herrojen helvetistä.