[Suom. Lauri Pohjanpää.]
I.
Vastanimitettynä ja väliaikaisessa virkapuvussa, mutta hajasäärin ja topakan tietoisena siitä, että oli rysty isänmaansa lujassa nyrkissä, seisoi vänrikki Brobeck Vaasan paikallisesikunnan portailla. Hän tupakoi ja mietti. Hän oli juuri järjestänyt viimeisten venäläisten vankien sijoituksen, mutta tätä kysymystä ei käynyt ratkaiseminen esikunnan helvetillisessä hälinässä. Tehtävä oli kiusallinen: kuinka hänen piti laatia tiedonanto omaisille, että heidän poikansa ja isänsä olivat kaatuneet Oulussa? Hehän tiesivät sen kaikki jo kauan sitten, mutta nyt oli löydettävä oikeat sanat valtion kirjalliseen vahvistukseen.
Silloin kuului kavioiden kopsetta portilta ja pihaan karautti suuri ruskea hevonen. Korkealla sen selässä komeili pieni tuntematon poikanen, jonka silmiinpistävimpänä ominaisuutena olivat suunnattomat keltaiset pieksusaappaat, jotka ulottuivat hänelle aina vatsaan saakka.
— Hei, pikkumies, huusi vänrikki Brobeck, — mihin matka?
Pieni mies hillitsi hevosen ja katsoi häneen pyöreillä silmillään kuin olisi tarkoittanut sanoa: minä tulen tänne, kuten näet!
— Mikä sinä olet miehiäsi?
— Minä olen Onni Kalpa.
Kuului melkein siltä, kuin olisi pikkumies arvellut, että nyt pitäisi asian olla selvä. Mutta vänrikki Brobeck suuttui.
— Onni Kalpa! — vai niin, luuletko minun tietävän, kuka sen niminen herra on? Onni Kalpa! — mitä minä siitä viisastun, senkin sontiainen! Oletko suomalainen vai ruotsalainen?