Pikku mies näytti todella loukkaantuvan. Hän vastasi hyvin halveksivasti:
— Varastanut! — en minä ole mitään varastanut. Hevonen on minun. Ja pyssy myös…
— Mitä, sinun?
— Minun juuri, sekä hevosen että pyssyn otin punikeilta ja niine päivineni tulin tänne siltä puolelta. Niin ettei herralla ole mitään tiuskumista. Ja hevonen oli kaupungilla tallissa, sillä aikaa kuin minä kävin valloittamassa Oulun ja Tornion.
Vänrikki Brobeck nauroi.
— Siinä mull' on vekara. Mutta oli miten oli, pikku mies, kaikki sotasaalis kuuluu valtiolle. Vie hevonen talliin, se saa seista siellä toistaiseksi. Sitten menet kansliaan ilmoittautumaan. Ja ryövärijuttujasi saat syöttää jollekulle muulle. Minulla ei ole aikaa. Mars!
Onni Kalpa totteli vastahakoisesti. Hän laskeutui hitaasti satulasta ja laahusti pieksuineen talliin päin.
Vänrikki Brobeck pyörähti kantapäällään ja meni takaisin meluun ja puhelimiin. Sillä nyt Oulun kaatuneet varmaan jo olivat tulossa.
Hän ei sentähden huomannut, että joukko vapaaehtoisia marssi pihaan.
Heti kun he näkivät pieksusaappaat tallin ovella, huusi yksi heistä:
— Tuolla se pikku piru taas on! Sama joka Peltokankaan jälkeen kaikkialla oli luotisateessa ensimmäisenä. Hei, pikku Kalpa, hurraa!