Varhain eräänä pakkasaamuna hälyytettiin. Kaikki nukkuva miesväki, kyökkimiehistö ja hevosmiehet mukaan luettuina, komennettiin nopeasti tulilinjalle. Punaiset ahdistivat raivokkaasti, ja harva rintama uhkasi murtua. Ammusten puute vaikeutti asemaa, ja ankarasti kiellettiin ampumasta, ellei tietänyt osuvansa.
Onnikin sai kiväärin ja viisikolmatta patruunaa.
Mutta sillä kerralla hän ampui kuin turkkilainen, kun vain näki jotain häämöttävään puiden välistä. Yhtämittainen rätinä ja tykkien jyske, joka raskaina aaltoina vyöryi metsän yli, vaikutti sen, ettei hän voinut kieltää omaa kivääriänsäkään paukkumasta. Kun hän nyt vihdoinkin taas oli päässyt mukaan!
Kymmenen askeleen päässä hänen edessään lumessa makasi eräs harmaapartainen mies, joka ampui perin harvaan. Hän oli hylkeenampuja pohjoisesta saaristosta. Kun hetkeksi hiljeni, hän katsoi taakseen ja huusi Onnille:
— Ai-ai, miten sinä tuhlaat panoksia!
Onni koetti taskuaan ja huomasi, että hänellä oli enää vain pari patruunaa jälellä. Mutta samassa punikit hyökkäsivät, ja hänen täytyi taas ampua.
Kun hyökkäys hädin tuskin oli torjuttu, tuli eräs upseeri ryömien pitkin kiireessä kaivetun juoksuhaudan pohjaa. Hän tarkasti ammusvarastot, mutta hänen oli vaikea päästä eteenpäin, sillä hänen toinen kätensä oli sidottu ja verta vuosi vahvasti.
Tultuaan vanhan hylkeenampujan kohdalle hän sanoi:
— Tämä poika näkyy pitäneen puolensa, raatojahan on vastapäätä kokonainen kasa. Kuinka monta patruunaa olette ampunut?
— Kaksitoista kaikkiaan.