Missä vain juna pysähtyi, oli asemilla väkeä, huutoa ja laulua. Ja vaunujen silloilta laulajaryhmät vastasivat harmaiden sotamiesten keskuudesta:
— — —
"Koskaan, kallis synnyinmaa,
sua poikies ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä"
— — —
Yhä uudestaan ja alati kasvavalla ylpeydellä Onni Kalpa huomasi, että kun hän vain pisti esiin päänsä ja näyttäytyi kansalle koko pituudessaan, huudot aina kiihtyivät huippuunsa.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt rintamalle, kun jo sai kestää kolauksen, joka oli vähällä lannistaa hänet kokonaan. Hänen miehuuteensa osoitettiin häpeällistä epäluottamusta, ja kuinka nyt kävisikään hänen suuren ajatuksensa? Hänet pantiin näet kyökkipojaksi.
Se tapahtui näin:
Toimitettiin uusien tulokkaiden katselmus, ja joku päällysmies kulki tarkastellen pitkin riviä. Viimeisenä seisoi Onni Kalpa, ja kun päällikkö ehti rivin päähän, hän pysähtyi ja iski katseensa Onniin.
— Vai sillä tavalla, sanoi hän, kyllähän meillä on pientä väkeä tulessa ennestään, mutta tämä on jo liikaa. Ei sentään aivan imeväisiä… Tuo saa mennä patoja pesemään.
Siitä johtui, että Onni Kalpa aamusta iltaan sai käsitellä kauhoja ja luutia kiväärin asemasta. Urhoollisena ja kärsivällisesti, mutta myrtynein mielin hän seisoi kenttäkeittiön ääressä jonkun kartanon tai ladon suojassa, seisoi porisevaa puuroa hämmentämässä pyssyjen paukkuessa kilometriä kauempana. Tuon tuostakin hän kysyi varovaisesti kokeilta ja naisapureilta, eivätkö he tienneet, missäpäin Luutnantti nykyään liikkui. Mutta hän sai mitä erilaisimpia vastauksia. Yksi sanoi hänen olevan idässä, toinen lännessä, ja kolmas ei tiennyt mitään, mutta eräs lihava kokki vastasi:
— Piru sen tietää, missä se mies milloinkin on. Se vain on varmaa, että niin se tappelee kuin karhu ja antaa selkään ryssille. Mutta ei hän liene täälläpäin, sillä täällähän ei edetä askeltakaan.
Se vastaus ei Onnia paljonkaan ilahduttanut, ja yhä kypsemmäksi kasvoi hänessä eräs päätös: hänen täytyi paeta. Kun vain saisi tietää minnepäin Luutnantti lähti…