— Tappoivatko ne sinulta isän?
— Tappoivat.
— No, ehkä viisi olisi kohtuullista.
— Mutta jos isäsi olisi ollut oikein kunnon mies, niin eikö viisi ole liian vähän? Niitä roistoja!
— Ei pidä kirota noin kauheasti, kun ei vielä ole täysikasvuinenkaan. Mutta jos on totta, mitä sanot, että isäsi oli tavallista parempi mies, niin saattaa viisi kyllä olla liian vähän. Ei minusta kymmenenkään ole muuta kuin oikeus ja kohtuus. Kun vaan jaksaisit saada hengiltä niin monta, sillä pieni olet. En minäkään puolestani ole aikonut vähempään jättää. Minulta ne saatanan siat ryöstivät tytön…
Österbackan Edvin käänsi kylkeä eikä sanonut muuta.
Mutta Onni Kalpa makasi yhä valveilla ja punnitsi elämää ja kuolemaa oikeutensa vaa'alla. Ennen nukkumistaan hän päätti näin:
— Kymmenen niitä pitää olla, ainakin kymmenen.
II.
Pitkä ja vaikea oli Onni Kalvalle harjoitusviikko, mutta vihdoin tuli se iloinen päivä, jolloin sotilasjuna poikain laulun raikuessa lähti kaupungista. Asemalla puhallettiin torvimusiikkia ja junasta vastattiin reippain sävelin, eläköön-huudot raikuivat, ja pitkin radan vartta vilkkuivat kyynelien kastelemat nenäliinat, sotilaat kiskaisivat kukitetun sarkalakin päästänsä ja heiluttivat sitä riemuiten ilmassa. Runsaimmin koristeltuihin kuului pikku mies pitkissä pieksusaappaissaan, hänellä oli kukkia sekä lakissa että rinnan täydeltä. Se vahvisti yhä hänen luottamustaan ja kannusti häntä kuvittelemaan valoisia toiveita suunnitelmilleen.