Mutta Onni ei saanut unta. Loiottuaan hetkisen ja totutettuaan silmänsä puolipimeään hän huomasi, ettei hänen lähin naapurinsakaan nukkunut. Hän oli iso, vaaleakiharainen poika, joka siitä makuultaan vähän väliä katsoi Onniin. Kun Onni katsoi takaisin, sanoi poika:
— Voi piru, kun on pieni.
— Kuinkas vanha itse olet? kysyi Onni.
— Käyn yhdeksättätoista jo. Mutta sin' et lie vasta kuin kaksitoista?
— Kyllä minä sentään vanhempi olen. Mikä sinun nimesi on?
— Minä olen Österbackan Edvin Jungsundista. Mutta nuku nyt, kun olet noin hento.
Onni oli suuttua. Mutta hän tunsi, ettei naapuri tarkoittanut pahaa; hän makasi ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi:
— Joko sinä nukut, Edvin?
— En.
— Sanoppas, kuinka monta ryssää tappaisit, jos ne perkeleet olisivat murhanneet isäsi?