Mutta hameryssä pakeni yhä hänen edellään. Hän juoksi minkä jaksoi, punainen pistin sojossa, verta tippui lumeen. Välimatka ei kuitenkaan lyhentynyt. Tuntui suorastaan, ettei hän päässyt paikaltaan, juoksipa miten tahansa. Ei tämä kävele, minun täytyy ampua, ajatteli hän. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen voidakseen tähdätä paremmin.
Mutta silloin ryssäkin seisahtui ja kääntyi päin. Ei se mikään ryssä ollutkaan, vaan Kalle Mäkinen, ja hän näytti kieltään ja sylkäisi. Sitten hän sytytti paperossin ja pisti kätensä rauhallisesti housuntaskuihin.
— Etkö tunne! huusi — Onni. Minä ammun sinut, ammun kun ammunkin!
Muistatko riihimäen ja pistimesi…
Mutta kun laukaus pamahti, hän huomasi ampuneensa tyhjää. Sensijaan hän taas näki ryssän, joka hävisi siihen tiiliseen taloon, jossa he ennen asuivat, juuri heidän portaisiinsa. Onni riensi perästä. Korkealta ryssä kurotti päätään kaidepuun yli ja nyökytti hänelle. Silloin hän näki, että se oli se tattari, murhaaja.
— Sinäkö se oletkin! huusi Onni. Kerran ennen lensit alas näitä portaita ja samaa tietä pääset nytkin, mutta kuolla sinun ensin pitää. Vai luuletko etten tiedä, että sinä sen patruunan panit…
Mutta ylös ehdittyään hän huomasi, etteivät ne olleetkaan heidän portaansa. Ne portaathan ne olivat kaukana kaupungilla, joissa hän istui joulu-yönä. Ja raskas rautaovi sulki tien. Ahaa, ryssä on varmasti piilottautunut savupiippuun, ajatteli hän. Mutta minäpä menen jälestä… Hän työnsi pistimen kärjen ovilevyjen rakoon ja väänsi. Mutta pistin katkesi ja verinen kärki jäi kiilaksi rakoon. Silloin hän iski perällä levyyn, niin että koko talo jysähti. Mutta ovi kesti.
Samassa hän kuuli ryssän äänen oven takaa. Nyt se oli Annan sulhanen, sen kuuli kyllä hänen humalaisesta naurustaan. Juvasti, huusi se, juvasti, valgoinen biru! Kommunism, uraa!
— Ovi täytyy ampua rikki, ajatteli Onni. Hän suuntasi piipun keskelle toista levyä ja laukaisi. Rämähti hirveästi.
… Hän kavahti oljista istualleen. Oliko hän tosiaankin vain unissaan kuullut sen pamauksen, sehän soi korvissa vielä nytkin? Silloin hän huomasi puolipimeässä, että moni nukkuvista miehistä oli noussut istumaan niinkuin hänkin ja katsoi ympärilleen unenpöpperössä. Kysyvä mumina kulki kautta salin: Mitä nyt taas?
Yksi suurista ovista avautui hetkeksi, ja valojuovassa, joka tunkeutui sisään, hän näki miten kalkintomua satoi käytävän katosta. Asia ei ollut sen vaarallisempi, kuin että taas joku tottumaton vahti oli peukaloinut kiväärinsä lukkoa, kunnes luoti lensi lakeen. Miehet kirosivat ja heittäytyivät takaisin oljilleen. Sitten oli jälleen aivan hiljaista.