* * * * *
Tämän keskustelun aikana Onni Kalpa itse loikoi nukkuvien talonpoikaisvapaaehtoisten joukossa kaupungintalon avarassa juhlasalissa. Sen liukas parkettilattia oli muutettu oikeaksi mereksi kahisevia olkia, joiden tyrskyihin harmaat miehet olivat heittäytyneet. Pitkissä, säännöttömissä riveissä he makasivat, hajoitettujen lyhteiden välistä pisti esiin tanakoita olkapäitä ja raudoitettuja saappaankantoja. Kuorsaus ja ilkeiden unien aiheuttama ähkinä kaikui salin seinissä, joista kullatut ranskalaiset liljat jäykkinä katsoivat tähän aavistamattomaan hävitykseen. Ylhäällä korkeudessa kristallikruunut riippuivat puoleksi sammutettuina ja himmeinä tomusta, ja soturien väsyneet silmät etsivät unta katon maalauksien ja kiemuroiden välistä.
Oo — hoh, oo — hoh … kaikui nukkuvien miesten hengityksen raskas tahti. Mutta siinä marssissa ei ollut mitään yhtenäistä rytmiä; se hajosi johdosta kilpaileviksi ryhmiksi, jotka vetivät yhtä köyttä jonkun hetken, mutta menivät sitten taas hajalle ahdistellen toisiansa, kunnes kaikki oli sekaisin.
Onni makasi selällään oljissa ja ajatteli.
— Minkätähden meidän pitää maata täällä, ajatteli hän, vaikka Luutnantti varmasti on jossain tappelemassa. Ja hän sanoi kumminkin, että minä olen täysi mies ja kelpaan minkälaiseen sotaan tahansa. Totta kai hän sen asian ymmärtää, kun on sotinut Saksassa ilmalaivoilla ja kuudenkymmenen tuuman kanuunoilla ja osaa mitä tahtoo. Mutta täytyy totella päällystöä, sanoi hän, ja nyt on päällystö sanonut, että minun on jäätävä tänne ainakin viikoksi harjoittelemaan. Ei siis muu auttane kuin totella. Pojan on annettava kasvaa vähän, sanoivat herrat, jotka kirjoittivat minut rulliin. Piru vieköön, ja kuitenkin olen ottanut hengiltä kolme ja puoli ryssää. Yhdestä en ole aivan varma — saattoihan se olla toisenkin kuula, kun niitä tuli niin monelta taholta. Mutta kaksi ja puoli ainakin…
Hän sulki silmänsä. Heti hän taas makasi vatsallaan aivan Luutnantin takana ja painautui lujasti Oulun jäiseen katukivitykseen, ilman vinkuessa ja rappauksen sinkoillessa seiniltä. Heitä oli kulkenut katua alas kokonainen joukkue, mutta silloin räiskähti ensimmäisen nurkan takaa. Siinä he sitten makasivat maahan puristautuneina kuin ladotut silakat eivätkä päässeet edes eivätkä takaisin. Lyijyä aivan tuiskusi heitä vastaan, ja ettei kaikki mennyt heidän lakkiensa yli, sen kuuli kyllä äänekkäistä voihkauksista taempana ryhmässä. Eteenpäin! Syöksyyn! huusi Luutnantti. Mutta kukaan ei totellut. Se olisi ollut samaa kuin syöstä suoraan helvettiin. Silloin se tapahtui. Luutnantti syöksyi pystyyn yksin ja alkoi hyppiä edestakaisin kadun poikki. Hän huitoi ilmaa nyrkeillään, luodit soivat hänen ympärillään ja vaatekaistaleita lenteli univormusta. Katsokaa! huusi hän, — katsokaa pojat, ei se pure! Eteenpäin! Eläköön!… Silloin kaikki nousivat ja alkoivat huutaa kuin paholaiset, ja eteenpäin he hyökkäsivät jok'ikinen. Paitsi jotkut, jotka yhä jäivät makaamaan. Mutta he eivät enää voineet juosta eivätkä huutaa.
Kiidettiin kilvan. Nurkassa juostiin kumoon kaksi pakenevaa kuularuiskua, ja siinä juuri hän työnsi pistimensä yhteen pörröiseen ryssään, joka pyrki pakoon kuin jänis. Ilkeää se oli … hyi! … kun ruumis mätkähti mahalleen kivääri mastona selässä; ilkeää oli vetää ulos verinen terä. Mutta niin käy, kun joutuu tekemisiin Valdemar Kalvan pojan kanssa.
Kiidettiin eteenpäin, Luutnantti etunenässä. Palavien talojen savu löi heitä kasvoihin ja ärsytti rykimään kesken juoksun. Päätäpahkaa pitkin katuja pakenivat punikit ja ryssät sekaisin; välistä he seisahtuivat, kääntyivät päin ja ampuivat sekä hävisivät portteihin. Mutta Luutnantin pitkä pistooli tavoitti monta.
Eteenpäin yhä kiidettiin. Onni lähti erään suurikasvuisen ryssän jälkeen, joka meni jotta helmat hulmusi. Mutta ryssä hävisi erääseen porttikäytävään, ja Onni puikahti perästä. Ryssä oli jo toisella puolella pihaa, hänen sinellinsä lepatti juuri erään uuden holvin suulla. Onni syöksyi sinne ja juoksi ja juoksi. Silloin hän äkkiä huomasi juosseensa ulos koko kaupungista, hän juoksi avointa tietä, jota valkoiset puut reunustivat. Mitä — hänhän juoksi Oikotielle päin!
— Nyt näet unta, sanoi hän ääneen itsellensä.