— Lähin mies vasemmalta siirtyy tännemmäksi ja täyttää aukon, komensi hän. Tämä variksenpoika lähetetään takaisin.
Ja niin sai Onni häpeällisesti ryömiä tiehensä tulilinjalta. Hänet asetettiin erään kenttäkeittiön ääreen hämmentämään hernerokkaa, jota kohta piti koetettaman viedä nälkäisille ja paleleville sotilaille. Kiehuvien läskipatojen ihana haju virkisti häntä hiukan, sillä hänellä oli| itselläänkin hyvin nälkä.
Mutta hänen käydessään halkoja hakemassa tuli granaatti ja nielaisi sekä hernerokan että kenttäkeittiön ja repi takajalat eräältä hevoselta, joka seisoi pihalla.
Naisille tuli kiire muuttaa pois komppanian majapaikka ja kuljettaa syrjään haavoittuneet, sillä piha oli tykkitulen alla. Onnikin kantoi ja hääräsi nääntyäkseen.
Yöllä hän sai auttaa laupeudensisarta, joka hoiti muutamia haavoittuneita eräässä tyhjässä läävässä. Hän levitti lampaannahkoja ja olkia voihkivien miesten päälle, sillä niin oli kylmä että henki höyrysi, eikä huurrekaan tahtonut sulaa kulmakarvoista. Kuolleet hän sisaren kanssa kantoi hankeen.
Seuraavana aamuna oli asema parempi, hyökkäys ei uusiintunut. Tilanne alkoi vakaantua, mutta muonitus oli vielä sekaisin. Sotilaita palasi sinisinä vilusta, he söivät kuin sudet, ja tähteet vietiin hevosella linjoille. Onni Kalvan mittaisen miehen ei siitä syystä ollut helppo saada juuri mitään syödäkseen.
Hän makasi vatsanväänteissä seuraavan yön eikä voinut nukkua. Mutta hän oli saanut jokseenkin varman tiedon, ettei Luutnantti ollut monenkaan peninkulman päässä. Nyt siis asia oli selvä: hän lähtee sinne. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän oli kyllä oppinut suoriutumaan sellaisista matkoista.
Sattui kuitenkin niin, ettei hänestä tällä kertaa tarvinnutkaan tulla karkuria. Kun hän aamulla kääntyi tuvan nurkan ympäri, seisoikin Luutnantti aivan hänen edessään, ojensi kätensä ja sanoi:
— Kas Kalvan poikaa! Vai täällä sinä olet.
— Täällä, mutta kuinkas Luutnantti…?