Nyt alkoi loputon ryömiminen, rätinän yhä yltyessä toisella puolella ja yksityisten laukausten jo vastatessakin. Ei ollut helppo päästä eteenpäin sinä päivänä. Sillä laakson avoimeen pohjaan auringon ja tuulen luoma hankiainen ei oikein murtunut, mutta ei kestänytkään. Vaistomainen varovaisuus ja saadut määräykset käskivät pysyttäytymään niin syvällä kuin mahdollista, ja monelle oli jo käynyt huonosti koettaessaan kavuta pinnalle. Piti sentähden leikkiä jäänsärkijää kyynärpäillä, kivääri kokkapuuna hangen reunassa. Hiki alkoi valua.
Niin jatkettiin hetkinen harvassa männikössä, mutta matka metsänlaitaan oli vielä hyvin pitkä. Eteneminen kävi yhä hitaammin väsyneeltä miehistöltä, vihollisen kuulat rupesivat osumaan yhä useammin, ja pettävä hanki teki avoimen hyökkäyksen mahdottomaksi. Kuinka Herran nimessä tämä päättyykään! ajatteli moni.
Silloin tuli käsky kierien pitkin linjaa, ryhmästä ryhmään, komppaniasta komppaniaan: Seis — lepo — laulua!
Ja keskellä vihollisen tulta pisti koko pitkä rintama lauluksi. Miesten raikkaat äänet kaikuivat kautta lumisen laakson ja sekoittuivat kirjavaksi kokonaisuudeksi tykinjyskeen ja käsiaseiden katkonaisen paukkinan kanssa. Jotkut miehistä kääntyivät rauhallisesti selälleen valkeissa haudoissaan, ottivat hatun hionneesta päästään ja lauloivat minkä jaksoivat kohti sinistä taivasta, jolla silloin tällöin vilahteli salamannopeita, mustia lintuja. Yhdeltä suunnalta kuului yksi laulu, toiselta taas hajanaisia tahteja jostakin muusta. Hiljaiset ja urheat körttiläiskomppaniat Etelä-Pohjanmaalta virittivät hartaan virren, kauempana kiskottiin täysin keuhkoin erästä suojeluskuntamarssia, ja vielä kauempaa taisi Maamme laulukin kajahtaa korkeuksiin. Mutta Onni Kalvan komppania veti kaikin voimin muuatta rekiviisua, joka alkaa näin:
Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi, — — —
Luutnantti, joka makasi muutaman askeleen päässä Onnista, lauloi täyttä kurkkua. Mutta hetkeksikään hän ei laskenut kiikaria silmiltään. Vasta kun laulu oli lopussa ja miehet kinastelivat siitä, mikä nyt otettaisiin, hän kääntyi taakseen ja huusi:
— Pojat! Punikeilla on se paha vika, etteivät he osaa laulaa!
Sitten hän taas kääntyi viholliseen päin ja jatkoi silmät kiikarissa:
— Tuolla ne vain lojuvat metsässä ja kiroilevat hampaittensa välissä.
Ja sentähden me voitamme tänään. Olkaa varmat siitä, pojat!
Onni Kalpa ryömi lähemmäksi päällikköään.