— Luutnantti, saanko kysyä yhtä asiaa?
— No?
— Voiko sanoa, että punikit ovat urhoollisia?
— Voi kyllä, Onni. He ovat usein sangen urhoollisia. Mutta he ampuvat huonosti. Ja me taistelemme paremman asian puolesta. Sentähden me laulammekin.
Nyt komennettiin taas etenemään. Mutta ei enää linjassa, vaan nopeammin, ryhmittäin.
Harmaita miehiä kavahti pystyyn yksi kerrallaan, he hyppäsivät muutaman askeleen halki vinkuvan ilman ja hävisivät taas päistikkaa lumeen. Se oli sanomattoman rasittavaa. Juuri kun oli saanut kantapäänsä kinoksesta ja jännittänyt kaikki lihaksensa harppausta varten, silloin hanki aina murtui. Tosin pienet petäjät vähän peittivät vapaata näköalaa, mutta kokemus oli opettanut, että lyijysäteet erikoisen halukkaasti tunkeutuivat juuri sellaisiin suojuksiin. Avoimessa lumessa oli melkein parempi.
Kuitenkin osumat yhä tihenivät. Siellä täällä huohottava ruumis luhistui kinokseen kesken harppauksen, ja näki kyllä, ettei ainoastaan hanki murtunut.
— Seis! komensi Luutnantti, ja käsky toistettiin miehestä mieheen koko komppanialle. — Olemme edenneet liian pitkälle. Joka mies kaivautukoon niin syvälle lumeen kuin voi. Joukkuepäälliköt tähystävät.
Tuli äkkiä omituisen hiljaista. Taempana, missä toiset komppaniat tulivat, paukkui ja huudettiin kuten ennenkin. Mutta täällä suhahti kuulia vain harvakseen korkealta pään ylitse, ja joku yksityinen laukaus vinkui ohi vinosti takaapäin, omien puolelta. Saattoi kuulla hengästyneiden naapuriensa läähätyksen.
— Nyt ryömimme taas eteenpäin jonkun matkan, komensi Luutnantti. Mutta varovasti. Kukaan ei saa nostaa päätään.