Ja hän lisäsi vielä huutaen:
— Näin ryömimme vaikka Suomenlahteen asti, jos tarvitaan! Sillä eteenpäin meidän täytyy päästä, pojat!
Mutta itsekseen hän sadatteli:
— Kirottu hankiainen, kuka sitä saattoi mäeltä nähdä! Se sahaa rikki vaatteet, eikä meillä niitä liikoja ole…
Niin tunkeuduttiin siis vähän eteenpäin taas, ja sitten tuli jälleen hetken pysähdys. Toiset olivat vielä pitkällä jälessä.
Onni Kalpa sukelsi esiin lumesta erään kiven takana aivan Luutnantin kintereillä. Kiven toisella puolella kinos kohosi korkeana aaltomaisine harjoineen, joka oli kuin jäätynyt merentyrsky. Vain aallon särmän oli helmikuun aurinko jo heloittanut hiukan tylpäksi. Tällä puolen kiveä oli maa melkein paljas. Sinne oli muodostunut avonainen tuulenkuoppa; räkämäntyjen juuret nousivat esiin ja sattuivat ryömijän kyynärpäihin kuin kovettuneet jänteet. Aurinko paistoi kirkkaana ja korkealta halki tuulettoman ilman, saattoi jo tuntea kiven huokuvan hennosti kehkeytyvää lämpöä.
Oliko jo tosiaankin niin paahteisen lämmintä, aivanhan kyynärpäät tuntuivat kosteilta?… Onni katsoi. Niissä oli suuri reikä kummassakin; toisesta tirkisti verelle raapeutunut iho. Hän katsoi Luutnantin kyynärpäitä. Sama juttu.
Mutta ei ollut koskaan ollut niin ihanaa kuin tänään! Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut juhlaa. Komea oli laakso, täynnänsä sotilaita, ruutia ja kuolemaa, ja korea oli ilma.
Aivan kiven ääressä kasvoi pari länkäpetäjää, jotka punoutuivat tiukasti kiven ympärille ja nousivat sitten tuuheaksi, leveäksi päähineeksi sen laelle. Välkkyi vain ylhäällä oksissa, koko päähine näytti oikealta kristallikruunulta. Valo suorastaan säihkyi siitä. Sillä oksien lumi oli eilen sulanut, mutta jäätynyt taas yöllä, ja nyt riippui joka neulasessa kirkas jäähelmi kuin mikäkin pieni kello.
Onni ei voinut hillitä itseään. Hän kurotti toisen kätensä ja heilautti kruunun helistimiä. Ne kilisivät hauraasti, ja valon säkeniä hyppelehti ilmassa.