Samassa Luutnantti tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi sen alas. — Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sanoi hän. Käy nyt tuohon pitkällesi minun taakseni!
Hänen aavistuksensa toteutui pian. Muutaman hetken perästä räsähti kiven etusivua vastaan, lyijyn murusia ja kiven siruja sinkosi ympäri, ja jäähelyt särkyivät säpäleiksi. Suihku tuli kuularuiskusta. Kuului siltä kuin olisivat nopeat vasaraniskut koettaneet hakata kiven palasiksi.
Pehmeä ihmisruumis ei ollut suuren arvoinen sellaisena hetkenä. Mutta kivimöhkäle kesti, ja kun vielä yksi patruunanauha oli rummuttanut sen kovaan seinään, tuli taas hiljaista. Jääkruunu riippui risaiseksi tuhottuna. Ja Luutnantti sanoi:
— Sen sinä sait aikaan, houkka. Aivan syyttä suotta.
— Kuinka pitkältä tästä on punaisiin? kysyi Onni.
— Tuskin enää sata metriä.
Mutta Luutnantti ajatteli taas:
— Tästä koituu meille vielä verinen leikki. Enpä tahtoisi tänään olla päällystön housuissa…
Nyt kuitenkin toiset komppaniat alkoivat työntyä eteenpäin ja tulivat näkyviin laajana kaarena molemmilta puolilta. Niiden takana räme levisi myllerrettynä kuin kynnetty pelto, siellä täällä tummia läiskiä valkealla pinnallaan. Lantatunkioita! ajattelivat varikset, jotka lepatellen luovivat taistelukentän yllä.
Pillit vihelsivät; annettiin merkki olla valmiina. Sitten tuli muutaman hetken pysähdys, valkoisten kuularuiskut piilopaikoistaan syysivät kiihkeästi lyijyä vastapäiseen metsänreunaan. Sillä aikaa laulu taas alkoi uudestaan, vaikkakin kehoituksetta, heikkona ja hengästyneenä. Hiljaiset körttiläiskomppaniat virittivät virren. Se kasvoi ja laajeni, ja pian lauloi jälleen koko pitkä rintama. Mutta lauluun sekoittui äänekkäitä valituksia, ja saattoi nähdä, kuinka joku äkkiä painoi suunsa lumeen ja vaikeni.