Luutnantti vei vihellyspillin huulilleen ja odotti. Sallisiko päällystö, että virsi lauletaan loppuun tässä luotisateessa?… Taitaa sallia, vielä ei kuulunut mitään — viisasta se kaikissa tapauksissa oli. Ja nyt tulivat virren viimeiset hitaat tahdit. Nyt — nyt se loppui.
Silloin kajahtivat kaukaa vihellysmerkit. Luutnanttikin puhalsi minkä jaksoi.
Koko linja syöksyi pystyyn lumesta ja hyökkäsi huutaen metsänreunaa kohti. Kaaduttiin ja noustiin taas, kaaduttiin ja siihen jäätiin. Ensimmäiset ammuskelivat jo läähättäen puiden välissä.
Punaisten ketju väistyi heti, ne jotka pysyivät paikallaan kaatuivat. Metsänreuna oli kohta miehitetty koko pituudeltaan. Mutta valkoiset sotilaat vaipuivat väsyneinä maahan kaatuneiden vihollisten sekaan.
Ei kuitenkaan voitu levähtää kauan. Oli vielä vallattava punaisten asemat harjun laelta, siellä olivat linnoitetut talot.
Nyt alkoi eteneminen ylös pitkin metsäistä rinnettä, kivestä kiveen, puusta puuhun. Koko ajan oli ammuttava väijyksistä. Hyökkäys maksoi tavattoman mieshukan ja kesti illansuuhun saakka. —
Aurinko teki jo laskuaan laaksonpohjan läntisellä äärellä, kun valkoiset joukot lähenivät määränsä päätä. Onni Kalpa makasi taas lumessa vatsallaan Luutnantin vieressä. Suoraan heidän edessään aukean vieremän alla sijaitsi piloille ammuttu kartano, ja vinosti vasemmalla kohta sen vieressä toinen. Luutnantti kiikaroi niitä ja huuteli käskyjä rynnäkköä varten.
Vielä ampui valkoisten tykistö laakson yli. Projektiilit putoilivat räiskyen taloihin ja heittivät ilmaan paksulti maata, kiviä ja lunta, joka hohti likaisenpunaiselta auringonlaskussa. Näytti siltä kuin maa olisi pursunut ja turhaan pyrkinyt ulos milloin mistäkin kolosta.
Rakettimerkki kohosi korkeuteen jostain alempaa. Heti senjälkeen valkoinen tykistö vaikeni.
— Tuleeko nyt rynnäkkö? kysyi Onni.