Sillä sisimmässä mielessään hän hautoi rohkeaa toivomusta. Hän uskalsi tuskin myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi, että se toivomus koko ajan oli ollut hänen käsivartensa syvimpänä voimana, salaisimpana kannustimena hänen juoksumarssissaan vihollista vastaan. Hän ei ehkä olisi ymmärtänytkään, mitä hän oikeastaan toivoi, jollei tuon tuostakin olisi huomannut etsivänsä jotakin. Esimerkiksi silloin, kun hän jätti Luutnantin ja koko komppanian ja juoksi viereiseen pihaan. Hänellä oli kai sama salainen ajatuksensa silloinkin; olisihan voinut sattua… Ja kuinka usein hän kulkikaan kaatuneita vihollisia tarkastamassa, käännellen kaikkia harmaatakkisia! Eikä hän koskaan jättänyt näkemättä ainoatakaan ryssävankia.
Hän etsi eräitä kasvoja. Hän hautoi sitä rohkeaa toivomusta, että hän tosiaankin näiden penikulmaisten metsien ja tuhansien taistelevien keskeltä löytäisi mitä etsi. Vai tapahtuisiko se jossain raunioksi ammutussa, savuavassa kylässä vai ehkä jossakin ryöstetyssä kirkossa, joka juuri aiotaan sytyttää tuleen ristiinnaulitun papin nähden? Vaiko vasta jossakin etelän kaupungeista? Syöksyisikö hän siellä johonkin kellariin, räjäyttäisikö jonkun oven ja jostakin pimeästä nurkasta löytäisi hänet — sen oikean — vapisevaksi mytyksi maan alle kyyristyneenä?
* * * * *
Näihin aikoihin Luutnantti äkkiä kutsuttiin pois rintamalta muutamaksi viikoksi. Kahdelle uudelle komppanialle reipasta rannikkoväkeään oli hänen annettava viimeinen voitelu ja tuotava ne tuleen.
Onni Kalpa jäi rintamalle. Hän sai entisenlaisen aseman jättiläiskasvuisen ja harvasanaisen jääkärikapteeni Karrin palveluksessa. Uuden paikan suhteen ei ollut mitään valittamista, päinvastoin kutkutti hänen ylpeyttään, että täten vähän ikäänkuin oli kohonnutkin asteissa. Mutta saappaiden puhdistus ynnä muut senkaltaiset askareet lisääntyivät ikävä kyllä, ja sitä paitsi kiusasi häntä kapteenin synkkyys, mikä saattoi hänet laskemaan päiviä. Ei käynyt enää päinsä kysellä päälliköltään kaikkea, mikä mieltä painoi. Ei, kukaan ei ollut sellainen kuin Luutnantti.
Kaikesta kunniasta huolimatta ei siis ollut kuten ennen, ja Onni Kalpa perusti toivonsa siihen, mitä kapteeni oli sanonut:
— Minä otan hänet siksi aikaa — —
V.
Erään tuulisen päivän hämärtäessä hiihtäjä Lehtinen tuli kapteeni
Karrin puheille ja teki kunniaa.
— Herra kapteeni, sanoi hän, tuuli yltyy pyryksi tänä iltana, ja minä aion lähteä retkeilemään. Mutta minä tarvitsen mukaani apurin, joka kantaa pommejani, jonkun nokkelan poikasen. Kuten kapteeni ehkä on kuullut, joutui minun entinen apulaiseni tyhmyydessään vangiksi ja kidutettiin kuoliaaksi, mokoma hölmöläinen…