— Lehtinen tarvitsee siis uhrilampaan, ehtiäkseen itse pakoon vai — mitä?
Lehtinen sävähti ja tuntui suuttuvan.
— Mitäs se tarkoittaa! sanoi hän ja muljahti kiukkuisesti kapteeniin.
— Lehtinen rauhoittuu, minähän vain kysyin. Jatkakaa!
Mutta Lehtinen vaihtoi perusasentonsa pöyhkeän hajasääriseksi, suoristi tanakkaa vartaloaan ja nosti kätensä lanteille.
— Kapteenin ei tarvitse sanoa tuollaista hiihtäjä Lehtisestä, joka kyllä tunnetaan kautta Hämeen!
— Eipä vähän. Mutta jatkakaa.
— Niin, jatkoi hiihtäjä ja siirsi taas kantapäitänsä vähän lähemmäksi toisiaan, — kapteeni saa uskoa mitä kapteeni tahtoo, mutta kyllä asia on niinkuin minä sanoin. Kun olin hiihdolla tässä keskellä viikkoa, sain tehdyksi vain puolet työstä, vain senvuoksi että olin yksin. Sillä juuri kun minun oikein piti ruveta syytämään, loppuivat pommit. Olen sentähden katsellut tuota Onni Kalpaa. Hän lienee oikeata puuta.
— Tehtävä on vapaaehtoinen, sanoi kapteeni.
— Olen jo puhunut pojalle ja hän on suostuvainen.