— Mutta minäkään en mielelläni tahtoisi häntä menettää.
— Siitä ei ole pelkoa, herra kapteeni, tämänöisessä lumipyryssä pääsee kyllä helposti pakoon. Ja sitäpaitsi minä arvelen, ettei punikkeja huomenna naurata, jos onnistumaan sattuu. Olen kyllä ottanut selvän asemasta…
Lehtinen astui askeleen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin.
Kapteeni ilostui ja ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi sitten, Lehtinen, ja onneksi olkoon!
Onni Kalpaa harjoitettiin kotvanen käsigranaatin heittämiseen ja Lehtinen antoi hänelle isällisin sanoin viimeisen voitelun. Sitten hän sai valkoisen kaavun yllensä, pistoolin taskuunsa, pitkän tuppipuukon kupeelleen, ja kuusi granaattia roikkui vyössä. Hän oli harvoin tuntenut itsensä niin asestetuksi kuin tänään.
Ilta pimeni kohisevan tuulen pyöritellessä sakeata lumituprua. Mutta
Lehtinen odotti vielä hetkisen.
— Annetaan niiden ensin rauhassa mennä makuulle, sanoi hän. Vahdit eivät vielä ole jäykistyneet lumeen. Tätä pyryä kestää kyllä.
Vasta keskiyön korvissa he astuivat suksille ja hiihtivät matkaan.
Lumi vyöryi raskaina aaltoina yli kentän. Heillä oli myötätuuli, ja niskaan ja hartioille ajautui kostea kinos. Sukset eivät luistaneet; kulku oli kuin kahlaamista rannattomassa valkoisessa järvessä, joka aaltoili jaloissa. Onni tunsi, miten suolainen hiki valui suuhun.