He kyntivät hiljaa liukuen alas mäkeä ja pysähtyivät rantaan. Siellä äärimmäiset valkoiset vahdit kävelivät edestakaisin pimeässä kuin elävät lumiukot, selkä kyyryssä, kivääri kainalossa ja kädet hihansuihin työnnettyinä.
— Lehtinenkö se on? huusi eräs heistä. Ja heidän tultuaan vahdin kohdalle hän jatkoi:
— On ilmoitettu, että kaksi meikäläistä tänä yönä menee linjan poikki, ja että tunnuksena on "Lehtinen".
— Tiedämme sen. Mutta miten on punikkivartioiden laita?
— Niinkuin itse näette, vastasi vahtisotilas ja viittasi järvelle.
Kaukaa läpi paksun, myllertävän pimeyden tunki heikko tulen valo, himmeänä kuin säkistä. Se painui nopeasti, kävi pieneksi kuin lumilyhty ja hävisi. Mutta äkkiä valo taas nousi, suurena ja selkeänä, niin että tuiskun juovat näyttivät mustilta sitä vastaan. Se tuli vastapäiseltä rannalta.
— Oho, sanoi Lehtinen, vai sillä tavalla ne pojat hoitavat asiaansa!
Mutta kuinka hiidessä ne saavat tulen palamaan? Tässä ilmassa!
— Taitavat kaadella öljyä rovioon, vastasi vahti.
— Niin, niin. No, koska siellä noin lystiä pidetään, niin luulenpa, että rauhassa voimme painaa vinosti järven poikki. Hei, pommipoika, lähdetääs sitten!
He suuntasivat kulkunsa jään yli, tuli vinosti edessään. Nyt oli laitatuuli ja toinen korva sulloutui täyteen lunta, joka pieksi poskea. Vihollisen rannalla tulenliekki suli kokoon ja leimahti taas kuten ennenkin säännöllisin väliajoin. Lehtinen sanoi: